Elämä on pikku hiljaa palautumassa normaaliin arkiseen rytmiinsä, muutaman päivän notkahduksen jälkeen.

Pari päivää verikokeen jälkeen elin aika sumussa. Tiputteluvuoto alkoi heti verikokeen jälkeen, ja vahvistui viikonloppuna normaaleiksi kuukautisiksi. Viimeiseen asti pidin pienenpientä toivoa yllä, mutta pakko se oli lopulta myönnettävä -ei tärpännyt tälläkään kertaa.

Lähdimme mieheni kanssa pariksi päiväksi pakoon lomakeskukseen, onneksi oli pääsiäispyhät eikä tarvinnut palata heti töihin. Vuokrasimme edullisen huoneiston meren läheisyydestä. Olo oli kuin rekan yliajaneella -en halunnut muuta kuin nukkua ja olla rauhassa. Mieheni ihmetteli miksi olen niin hiljainen, ja hermostui kun minua ei huvittanut mikään. Hän kyseli mentäisiinkö uimaan, pelaamaan minigolfia vai tehtäisiinkö kävelylenkki. Minulle oli aivan se ja sama. Aivan sama olisinko maannut Karibian palmurannalla vai tuijottanut tyhjää seinää ne kaksi päivää, sillä ajattelin jatkuvasti sitä pientä alkiota joka oli yrittänyt tarttua kyytiin. Ensimmäistä kertaa elämässäni ajattelin että tällaistako on olla hullu. Tai masentunut.

Kävimme monta vastaavanlaista keskustelua. Mies: "Mitä sä haluaisit tehdä?". Minä: "ihan sama". "Haluatsä tehdä mitään?".. "Hmmm... ihan mitä sä haluat, mulle on ihan sama". "Mä en tykkää kun sä oot noin surullinen, voinko mä tehdä mitään?". "Ei kukaan voi tehdä mitään". "Mä rakastan sua, mä haluan et sä oot iloinen". "Niin mäkin rakastan sua, mut anna mun surra rauhassa".  

Lomakeskus oli täynnä lapsiperheitä ja saksalaisia turisteja. Katselin varmaankin lasittunein silmin pieniä nauravia enkeleitä ja vanhemmilleen raivoavia kiukkupusseja. Mietin tuleekohan meistä joskus perhe, vai tuleeko minusta yksinäinen ja katkera mökkihöperö, joka eristäytyy ystävistään. Jossain vaiheessa kaikilla on kuitenkin pienet lapset ja viimeisetkin bilehilesinkut ovat kiilanneet jonossa ja saaneet vauvan.

Menneitä pettymyksiä on turha jäädä märehtimään liian pitkäksi aikaa, ja tulevaisuus pelottaa jo etukäteen. Yritän keskittyä nykyhetkeen, töihin, mieheeni, ja toukokuun loppuun jolloin saan toivottavasti pari pakkasalkiota ja pienen toivonpalan mukaan kyytiin.