Taisin kerran aiemminkin siteerata vanhaa Ally McBealin jaksoa, jossa Allyltä kysytään miksi Allyn ongelmat ovat isommat kuin muilla. Ally vastaa: ”Because they´re mine”. Olen Allyn kanssa edelleen samaa mieltä –jokaisen omat ongelmat ovat aina ne kaikista suuremmat, ja vaikeuksien edessä EI helpota tietää että jollain toisella on asiat vielä huonommin. Minun lapsettomuussuruani ei helpota kuulla kuinka paljon Afrikassa kuolee lapsia nälkään. Joskus –harvoin-  jos lähipiirissäni tapahtuu jotain todella hirveää (avioero, vakava sairaus tms), pysähdyn ajattelemaan miten onnekas olen kun en sitä hirveyttä joutunut kokemaan, mutta pian rupeaa arki taas rullaamaan, ja lapsettomuusmörkö on taas se suurin peikko ajatuksissani.

Vaikka oma ongelmani on minun maailmani suurin ja kauhistuttavin, niin pidän tärkeänä että voin tukea ystäviäni heidän ongelmissaan (niin kauan kun kyseessä ei ole raskauskilot tai yövalvomiset pienen lapsen kanssa). Haluan olla empaattinen ystävä, kollega ja sukulainen, joka kuuntelee toisia, niin kuin itsekin toivon että läheiseni kuuntelevat minua kun tarvitsen sitä.
 
Olen netin kautta tutustunut muutamiin ihaniin ja urheisiin naisiin, jotka minun tavoin kamppailevat lapsettomuuden kanssa. Olen kovin harmissani ja huolissani niiden puolesta, jotka kokevat vastoinkäymisiä kaiken tämän lapsettomuuden lisäksi. Eräs vaikeasta PCO:sta kärsivä tuttavani on 5 ICSI:n jälkeen pakollisella hoitotauolla, koska lääkärit ovat käskeneet hänen laihduttavan 12 kiloa ennen kuin hänen hoitoja kannattaa jatkaa. Uh, onneksi oma laihdutusprojektini (joka meni päin mäntyä kesälomalla, enkä ole saanut aloitettua projektia uudestaan) johtuu lähinnä siitä että kaipaan opiskeluaikojen vartaloani eikä liity mitenkään hedelmällisyyteeni.
 
Kyllä minä kuuntelen ja ymmärrän muitakin. On ihan hanurista olla kurjassa työpaikassa. On varmasti rankkaa kun mies tekee vuorokauden ympäri töitä ja avioliitolle ei ole aikaa. Tai muuttaa uuteen paikkaan työpaikan perässä ja kaivata ystäviään. Tai riidellä anopin kanssa. Tai olla kotiäitinä kolmen lapsen kanssa ilman omaa aikaa. Tai, no viimeistä en ehkä osaa ymmärtää, mutta ymmärrän kuunnella ja pitää mölyt mahassani.
 
Mutta silloin tällöin outo ajatus hiipii esille. Joojoo, on varmasti rankkaa mutta sulla on sentään lapsia. Sä voit sentään tulla raskaaksi. Ja sinä, sä olet raskaana jo toista kertaa. Enhän minä tällaisia ajatuksia sano ääneen, mutta ajattelen näin hetken, ja työnnän ajatukseni pois jonnekin. Kuuntelen, nyökkään ja yritän sanoa jotain lohduttavaa.
 
Pohdin näitä asioita aiemmin päivällä, ja rupesin hymyilemään kun mietin onkohan toisilla ihmisillä samanlaisia ajatuksia. Ajatteleekohan rintasyövästä selvinnyt ja rintansa menettänyt nainen ikinä: joojoo valita sinä vaan mutta sulla on sentään upeat tissit. En usko että ajattelee, ei kukaan voi olla niin pöllö kuin minä.  
 
Maailmaa voi katsella vaaleanpunaisten lasien läpi. Voi myöskin yrittää olla objektiivinen ja yrittää nähdä asiat sellaisina kuin ne ovat. Minä näen tällä hetkellä kaiken omien synkkien lapsettomuuslasieni läpi, ja olen pahoillani siitä. Anteeksi, ystäväni, jos en ole viime vuoden aikana ollut tarpeeksi paljon teidän tukena. Anteeksi, että unohdin soittaa ja kysyä miten sen kurjan pomon kanssa meni. Yritän muistaa huomenna.