Tänään olimme ultrattavana omalla tutulla klinikallamme, ja meille poseerasi 1,3 sentin pituinen pötkylä, jonka sydän hakkasi kovaa vauhtia. Lääkäri oli erottavinaan pienet kädenalut joistain kuvakulmista katsottuna. Kaikki on siis toistaiseksi hyvin, vaikken meinaa uskoa sitä ihan täysin vieläkään.

Olen miettinyt paljon mitä tekisin tälle blogille, mutta en ole päättänyt mitään sen kummempaa. Tämä on ollut ihana kanava päästellä höyryjä ulos, ja vertaistuki ihanine kommentteineen on ollut uskomattoman tärkeää. En uskalla ainakaan lopettaa blogia vielä, koska kaikki on kuitenkin niin alussa ja epävarmaa, ja "turvallisille viikoille" (12) on vielä pitkä aika. Jos tämä raskaus menee kesken, tarvitsen varmasti kanavan tunteilleni ja tukea teiltä, rakkaat lukijat.

Olo on onnellinen, toiveikas, epävarma, varovainen ja kärsimätön. Olin kuvitellut olevani onnesta soikeana ja silitteleväni vatsaa vähän väliä, mutta pelkään kamalasti että tämä viedään meiltä pois, varsinkin jos innostun liikaa tai rupean kailottamaan tästä kaikille.

Seuraava askel on että soitan omalle lääkärilleni joka ottaa minut/meidän haltuun klinikalta. Oli epätodellista kävellä klinikkamme käytävää pitkin hymyillen ultrakuvat kädessä ja ajatella etten ehkä tule tänne takaisin. Samalla käytävällä istui juuri punktiossa olleita turtuneen näköisiä naisia, joka muistutti minua siitä että ainakin tällä hetkellä olen ihan pirun onnekas. Tunnen niin monta ihanaa ihmistä jolle soisin plussan, ja pelkään pyörittäväni veistä heidän avonaisissa haavoissan kirjoittamalla täällä ultrakuulumisista ja "luksus"murheistani.

Yhdestä "luksus"riesasta on tullut valitettua turhan paljon miehelleni viikonloppuna. En koe että mulla on mitään aihetta valittaa mistään hemmetin raskausriesoista, mutta olen yllättänyt siitä miten haastavaa pahoinvoinnin kanssa voi olla. Kun miettii junassa että kestääkö seuraavalle asemalle vai pitääköhän varmuuden vuoksi hypätä pois. Tai kun hakee katseellaan lähimpiä roskiksia kävellessään kadulla. 

Mutta mitään en haluaisi toisin, mitään en vaihtaisi pois. Mun pitää vaan ottaa itseäni niskasta kiinni, juoda kylmää appelsiinimehua ja yrittää uskoa siihen että kaikki menisi hyvin.  

Pidä piinni, pikku pötkylä! 

t. Haikaranpelätin 7+2