Mitä turvonneille jaloille voi tehdä? Ne ovat tönköt ja niitä särkee. Harmittaa että puntari meni rikki joten en voi enää tarkkailla painoani -käsitin että jos paino nousee yhtäkkiä nopeasti, voi olla raskausmyrkytys. Ei niitä saa edes kunnolla nostettua ylös kun en voi olla selälläni (tulee sellainen olo ettei saa happea).  Vettä pitäisi kai juoda mutta käyn muutenkin KOKO ajan pissalla. Ja en halua että mun rakko on kovin täynnä koska sinne tulee välillä pieniä iskuja. Pari kertaa on meinannut tulla housuun. 

Mä olen ihan pirun onnekas, ja mä valitan jostain hemmetin jaloista. Ja kuumuudesta. Ja siitä että saan herätä sata kertaa yöllä vessaan. Ja siitä ettei mikään nukkuma-asento ole hyvä - nukun kyljelläni mutta kun ne molemmat puolet on kokeiltu jossain vaiheessa yötä ja molemmat ovat puutuneita niin ei ole kolmatta kylkeä jolla maata. En saisi valittaa, kun tiedän miten rankkaa toisilla on. 

Mä en uskalla ruveta pesemään vauvan vaatteita. Sitten niitä ei voi ruveta palauttamaan, mitä mä teen sitten niille jos jotain menee pieleen? Uskallanko mä kuivattaa niitä ulkona kun siellä on vielä ehkä vähän siitepölyä?

Tänään ei tarvinnut mennä töihin, jee! Vasta vuoden päästä, jos kaikki menee niinkuin pitääkin. Mulla on vähän huono omatunto siitä että mun tekisi pikkuisen mieli avata läppäri ja kurkata onko siellä työmeilissä mitään. Jos mä nyt olenkin unohtanut jotain. 

Mä olen menossa 10 päivää ennen laskettua aikaa yhden lapsettomuudesta kärsivän pariskunnan häihin, molemmat ovat työkavereita. Tai sellaseen parin tunnin vastaanottoon, heillä on siviilivihkiminen. En halua tehdä numeroa mahastani, se on heidän päivä. Toivottavasti synnytys ei ainakaan mene käyntiin silloin. 

Mun mies on vieläkin parantumassa polvileikkauksesta. Se on viimeisen neljän viikon aikana kutsunut mua niin monta kertaa -viemään sille sitä ja tätä kun ei se pysty keppien kanssa kantamaan mitään, ja pitäähän sen syödä ja juoda ja saada läppäri syliinsä jne. Mä olen jo niin kyllästynyt siihen kutsumiseen (koska aavistan että mun pitää nostaa tämä ruhoni ja raahautua jonnekin hakemaan jotain), että ainoastaan kun se sanoo mun nimen, niin mua rupee ärsyttämään. Eilen se rupees puhuun mulle, ja olin jo valmiiksi vihainen, mutta se haluskin vaan pusun ja koskettaa mahaa. Toivottavasti se ei ole samanlaista vauvan kanssa. Että kun se itkee ja kutsuu mua niin mä ajattelen että aaaaaaargh, nyt perhana taas. 

Että tällästä tällä kertaa. Tässä kirjoituksessa ei ole oikein punaista lankaa, mutta mulla on kans vähän pöllähtänyt olo. En tiedä mikä odottaa. Ja ajattelen niin monella tapaa ihan kuin vieläkin kärsisin lapsettomuudesta, ja sitten kuitenkin mulla on tämä ihana maha jossa meidän vauva möyrii. 

Huonomminkin vois asiat olla.