Niskapoimu-ultrassa oli kaikki hyvin. Jumputtava sydän, potkivat jalat ja käsi joka näytti kaivelevan nenää. Menin ultrasta suoraan leipomon kautta töihin, ja päätin kertoa asiasta kollegoille iltapäiväkakun kera. Jos kaikki menee hyvin, meille tulee pieni tonttu jouluksi. 

Onnitteluja tuli jos jonkunlaisia. Lyhyitä "onnea"-kommentteja miehiltä, jotka eivät tienneet mitä muuta pitäisi sanoa. Riemunkiljahduksia ja omia raskaustarinoita nelikymppisiltä naisilta. Jopa yksi kehu ("näytät tosi pirteältä"). Vitsejä siitä miten firman pikkujoulut ovat tänä vuonna latteat ilman humalaista suomineitoa. Ja sitten outoja kysymyksiä. 

"Ootko sä miettinyt miten talvivauva on erilainen kuin kesävauva?". No en ole kyllä ehtinyt miettiä. Kun tämäkin raskaus saatiin hoidoilla aikaan, niin vuodenaikojen pohtiminen on ollut ihan taka-alalla. Talvivauvoille laitetaan enemmän vaatetta? Talvella äitiä väsyttää vieläkin enemmän? 

"Tuliks tää ihan luonnollisesti vai hoidoilla?". Jaa, mitäpä siihen sanoisi sellaiselle työkaverille jonka kanssa lähinnä puhutaan ihan työasioita, mutta olen toki ollut avoin että tyttäreni saatiin hoidoilla. En häpeile hoitojani, mutta keskellä työpaikan suurta irtisanomisvyöryä, en kehtaa avoimesti myöntää tämän olleen suunniteltu juttu. "Tuli paljon helpommin", sanon ja vaihdan puheenaihetta. Olihan tämä helpommin, kun jo kolmannesta siirrosta onnistui, eikä ollut keskenmenojakaan. Mutta pöyristyn tuota kysymystä, jota useampi kysyi. Eikai normaalistikaan kysytä yksityiskohtaisuuksia siitä miten lapsi saatiin alkuun, vai? (Olitko alla vai päällä? Oliko lauantai? Monta minuuttia kesti?) 

Kaiken kiitollisuuden keskellä hyvä ystäväpariskuntamme kertoi olevansa hoidoissa. Heille tuli nega paria päivää ennen meidän plussaa. Voi kun osaisin auttaa jotenkin. Kuunnella, neuvoa, ottaa huomioon, olla satuttamatta. Sydämestä pisti, kun ystävätär lähti kesken leffan vessaan, todennäköisesti pistämään hormonipiikkiä. Mutta samalla hyvä muistutus siitä miten kiitollinen itse saa olla. 

t. x-Haikaranpelätin 12+3