Blogi on ollut minulle hyvää terapiaa, ja olen saanut korvaamatonta kannustusta ja välillä raivostuttaviakin kommentteja vuosien varrella. Edelleen palaan vanhoihin kirjoituksiini, varsinkin nyt kun vertailen esikoisen ja nykyisen vauva-aikaa. Viime yönäkin imettäessäni lueskelin esikoisen unirytmiä (josta valitin silmät ristissä), ja nyt huomaan että aika samanlaista se on tämänkin kanssa - mutta silti kaikki tuntuu vaan helpommalta. 

En halua poistaa blogia koska tähän on tallennettu se aika elämästäni jolloin on tapahtunut kaikista suurimpia tunnemullistuksia. Ja jos jotain kiinnostaa lukea ajatuksia lapsettomuudesta tai raskaudesta/vanhemmuudesta lapsettomuuden jälkeen, niin jätän tekstin myös vertaistueksi.

- Alkuvuodet ovat täynnä lapsettomuushoitojen vuoristortaa.

- Vuoden 2010 alkuvuoden kirjoitukset hysteeristä odottamista

- Vuoden 2010 loppuvuosi imetysongelmien ja ehkä lievän synnytyksen jälkeisen masennuksen sekamelskaa

- Vuodet 2011-2012 on opettelua uuteen arkeen perheenä kotosalla ja työelämässä, kunnes sekundäärinen lapsettomuus tulee taas mukaan ajatuksiin pikkukakkosta toivoessa

- Vuonna 2013 on pikkusiskon odottamista

Vuosi 2014 lähti alkuun onnellisesti hyvin menneellä synnytyksellä, ja saimme ihanan sekä helpon lapsen. Eipä tämä pikkusiskokaan mitään usean tunnin päikkäreitä vetele, mutta itkee hyvin vähän kunhan tissitarjoilu ja viihdytys pelaavat. Imetys on lähtenyt käyntiin paremmin, olen selvinnyt ilman rintatulehduksia, ja olen hyväksynyt että jos aion imettää niin teen sitä melkein kerran tunnissa. Viimeksi se tuntui aivan liialta, mutta varsinkin päivisin se on ihana hetki tyttäreni kanssa, jolloin SAAN istua alas telkkaria katsomaan.

Suurin haasteeni arjessa on selvitä kahdestaan kahden tyttöni kanssa, kun mieheni on paljon poissa. Eilenkin onnistuin samaan aikaan imettämään epämukavassa asennossa keittiöntuolilla, hämmentämään riisipuuroa ja askartelemaan esikoisen kanssa. Stressaavaa, mutta siitäkin selvitään! Vauva joutuu välillä itkemään pari minuuttia että esikoisen iltatoimet saadaan hoidettua, mutta olen oppinut että ei se parin minuutin kitinä ole maailmanloppu. Nukutan esikoistani aina kahdeksalta, joka on vauvan "kitinäaikaa" ja jolloin hän haluaisi ainoastaan olla rinnalla. Annan yleensä pienen korvikepullon ennen tuota rumbaa, ja keikutan sitteriä jalallani samalla kun luen isolle tytölle iltasatua. Tai sitten yritän imettää samalla kun teen tuota kaikkea. Manduca-repussa pikkusisko ei viihdy, ja harmittaa että tuli investoitua siihen. Ehkä sitten kun hän osaa pitää päätään pystyssä ja repussa on paremmat näkymät. Pikkusisko nukahtaa yöunille 23-24 maissa illalla, ja aloittaa reilun 3 tunnin luksusunella. Herää kolmen maissa syömään, ja seuraavalla kertaa viiden tai kuuden maissa, ja silloin saattaa olla vaikeaa nukahtaa samantien uudestaan. Seitsemältä hän syö vielä kerran, ja yleensä nukkuu kun esikoinen herätetään puoli kahdeksaa. Suuri apu arkeen on ollut kun mieheni vie tyttären tarhaan ainakin pari kertaa viikossa, ja minä jään vauvan kanssa köllimään sänkyyn. 

Tällaista tämä arki nyt on. Ei ihan enää selviytymistä (tai sitten tähän väsymykseen on jo tottunut), mutta enimmäkseen neljän seinän sisällä oleilua. Pyykkiä on JOKA paikassa, ja siivoaminen on kuin lumen luomista lumimyrskyssä. Parisuhteessa ei riidellä koska ei edes paljon ehditä näkemään toisiamme, mutta odotan innolla että saamme joskus taas kahdenkeskistä aikaa. Ystävänpäivänä sytytimme kynttilöitä ja vuokrasimme elokuvan, mutta mieheni nukahti puolen tunnin jälkeen, ja minä katsoin elokuvan loppuun keikkuen sivulta sivulle sohvalla vauvan kanssa. Mutta silti ilta oli ihan mukava :) 

Jään nyt blogista tauolle, ehkä palaan jos on jotain sanottavaa. Pakkasessa on edelleen alkoita, mutta niiden kohtalo selvinnee vasta vuosien päästä. 

Rakkaudella, 

x-Haikkis

2. Sanoa 20 kertaa innokkaalle isosiskolle "EI NYT se nukkuu, EI NYT" tai "VA-RO-VAI-SES-TI". 

3. Aloittaa joku kodin askare (esim. tyhjentää kolme astiaa täydestä astianpesukoneesta), muistaa että joku toinen askare jäi myös kesken, ja aloittaa se aikaisempi alusta. Ja keskeyttää se. Laittaa tutin vauvan suuhun ja aloittaa neljäs askare. 

3. Vaihtaa 10 kakkavaippaa, niistä pari keskellä yötä. Löytää seuraavana aamuna kakkavaippoja makuuhuoneen nurkasta, koska yön hämärässä ei jaksanut raahautua roskapönttöön asti. 

4. Katsoa Facebook, Hotmail ja LinkedIn noin 50 kertaa (mitä muuta imettäessä VOI tehdä, varsinkaan yöllä?). How boring is that! Luen jopa jokaikisen Groupon-mainoksen meilissäni! 

5. Päättää monta kertaa "huomenna menen suihkuun / vaunulenkille / imuroin" jne.  

6. Olla 23 tuntia neljän seinän sisällä, tunti menee esikoisen tarhareissulla ja kaupassa. 

7. Nukkua pari tuntia, herätä tunniksi imettämään ja kuuntelemaan vauvan rutinaa, nukkua tunti, hereillä tunti, nukkua tunti, hereillä tunti, kunnes on jo aamu ja esikoinen pitää viedä tarhaan. 

8. Irvistellä vauvalle lukuisia kertoja kamera kädessä toivoen kameran tallentavan puoli sekuntia kestävän hymyn. IHANAN hymyn! Mutta yleensä ne hetket jäävät vain meidän kahden väliseksi. 

9. Ajatella ainakin sata kertaa "mä en jaksa". Mutta jaksan kuitenkin. 

10. Rakastua pieneen vauvaani uudestaan ja uudestaan. 

t. x-Haikkis ja 4 vkon ikäinen maitonaama 

Synnytys meni hyvin. Olin jo erittäin kärsimätön, ja kokeilin niksejä akupainannasta rivakkaan lenkkiin saadakseni vauvan aiemmin ulos. Mutta yhden aikaan yöllä - taas - synnytys lähti käyntiin. Supistukset olivat sen verran tujakoita seitsemältä, että lähdimme aamuhämärässä ajamaan sairaalaan. Perille päästyämme koko homma tyssäsi taas, mutta ronskimpi sisätutkimus laittoi actionia peliin, ja supistuksia rupesi tulemaan miltei tauotta. Loppu menikin niin nopeasti etten ehtinyt saada edes kivunlievitystä. Viimeinen tunti oli yhtä valitusta ("auuu auuu mä en pysty!!!"), kylpyammeeseen kakkaamista (noloa!), ja hirveää kipua. Siis TODELLA hirveää! Kun lopulta kuulin lapsen itkun, olin helpottunut ja ajattelin että nyt tämä on vihdoin ohi. Mutta ei ollutkaan, se olikin vasta pää! 

Vauvan tultua maailmaan sulkeuduin onnen ekstaasissa pieneen kuplaan hänen kanssaan - hän lepäsi rinnallani ja imi rintaa kätilöiden ommellessa alapäätä kiinni. Mieheni oli jo heti kärsimätön, ja halusi hakea isosiskon katsomaan vauvaa. Lähetteli tekstiviestejä, soitteli vanhemmilleen ja päivitti Facebookia. Minä halusin vaan olla omassa raukeassa kuplassani, mutta en jaksanut välittää hänen hössötyksistään. Senkun hakee isosiskon, jos jaksaa katsoa sen perään. Ja kunhan ei laita Facebookiin sellaista kuvaa jossa näytän - noh, juuri synnyttäneeltä. 

Olin etukäteen pelännyt voisinko rakastaa toista lasta yhtä paljon kuin esikoistani. Esikoisemme oli se vuosikausia odotettu  ihme, joka teki minusta äidin. Hurmaava, iloinen ja mukaansatempaava. Tunsin huonoa omatuntoa kun en itkenyt onnesta pikkusiskon tullessa rinnalleni, hymyilin vaan helpottuneena. Kahden päivän päästä synnytyksestä, se suuri rakkauden aalto kuitenkin vyöryi ylitseni niin että rupesin itkemään. Tuo pieni viaton otus oli rinnallani, ja katsoi minua silmiin, keskellä yötä yölampun valossa maatessamme sängyllä. Sillä hetkellä tiesin että tulen rakastamaan tuota pientä ihmistä yli kaiken, ja teen mitä tahansa suojellakseni häntä (kin). Itkin taas onnesta ja silitin pientä pörröpäätä. 

Nyt opetellaan uutta arkea. Mieheni on jo aloittanut työt, ja isosisko on päivät tarhassa. Vauva nukkuu päivät ja valvoo paljon öisin, joten lyhyemmät tarhapäivät ovat työnnetty myöhempään ajankohtaan - tarvitsen lepoa päivisin. 

Juuri nyt ei puutu mitään. (Paitsi unta). 

t. Haikaraemo 72 kg (höh, esikoisen kanssa paino tippui paljon nopeammin!!!!!)

No sehän on "Brazilian Wax". Voi kamala, kaikkea sitä pitikin mennä tekemään. Ajattelin että voisin hemmotella (mitä ajattelinkaan?) itseäni käymällä kosmetologilla ennen synnytystä, ja saada alapää siistiksi ja "puhtaan oloiseksi" ennen synnytystä. Eipä tuo sheivaus enää oikein onnistu, kun puuttuu näköyhteys ja pelkään viilteleväni vääriä paikkoja ihan tunnustelemalla. 

Minua jännitti vähän etukäteen, mutta kosmetologi oli kyllä mukava ja yritti heittää Small-talkia jotta rentoutuisin. Hän levitti lämmintä (ei niin kuumaa että sattuisi) vahaa jäätelötikun kokoisella puupuikolla bikinialueelle, ja RÄPS AUU AUU AUU, noin 30-40 kertaa yhteensä. Siis ihan pieni alue kerrallaan, mutta aivan järkyttävä repäisevä kipu, joka lamautti hengityksen ja sai minut ihan hikiseksi. Ja minä kokeneena "munankeräilijänä" (lapsettomuushoitojen punktio) ja piikitysten kohteena (hormonipiikit) luulin että minulla olisi korkea kipukynnys. No ei ole! 

En tietenkään voi verrata tuota kipua synnytyskipuun, sillä synnytys voi kestää vaikka kuinka monta vuorokautta, ja nyt selvittiin vartissa. Mutta silti.... Se yksittäinen viiltävä repäisy vetää kyllä vertoja tujakoille supistuksille. Ja synnytyksessä on vielä se hyvä puoli, että sillä saadaan hyvää aikaan. Nyt saatiin aikaan arka ja punoittava alapää, ja puuvillaisten pikkuhousujenkin hankaus sattuu. 

En voi suositella, mutten silti mene lupaamaan ettenkö ikinä sortuisi uudestaan moiseen humputukseen. Ainakin kosmetologi lupasi että seuraavat kerrat eivät satu läheskään yhtä paljon, kun karvat ovat vielä "nuorempia". 

Mamma mia! 

t. X-Haikaranpelätin 37+4, 78 kg 

ps. Palkitsin itseni jälkeenpäin kasvohoidolla ja jalkahoidolla saman naisen luona, ja törsäsin vielä 8 kerran hedelmähappohoitoon saadakseni vanhat aknen jäljet naamasta pois. En juurikaan panosta ulkonäkööni, joten annoin kerrankin visan vinkua ihan lohdutuksena. 

Tänään kälyni kuulutti Facebookissa epätoivoisena tuttavapiiristään lastenhoitoapua tulevalle viikolle, kun mieheni veli on lähdössä pidemmälle työmatkalle. Minä vastasin - tietenkin - että täällähän minä olen kotosalla ison mahani kanssa, joten mikä ettei. Mieheni veli soitti pian ja ilmoitti ilahtuneensa tarjouksestani. 

"Siis voisitko sä tosiaan auttaa meitä?" hän kysyi. "Joo tottakai", vastasin. "Joo meillä on siis tosi hurja viikko tulossa, mä lähden työmatkalle kolmeksi päiväksi. Isoäiti tulee hoitamaan tiistaina, isoisä tiistaina (ovat eronneet), ja mä tulen varmaan sitten jo torstaiksi kotiin", mieheni veli selitti. "Ai onks se tarha kiinni vai mitä?", kysyin ihmeissäni, olin luullut lastenhoitoavun olevan iltahommaa tai tarhasta viemistä/hakemista. "Eikun poika on ollut nyt viikon kipeenä, varmaan kurkkutulehdus tai jotain, korkeaa kuumetta joka tulee ja menee". Ja minä ajattelin, VOI SHIT, nyt olen jo ehtinyt mennä lupautumaan. "Veikkaatko onko se jotain tarttuvaa?", kysyin varovasti. "Ei sen pitäis olla, ei mekään olla saatu sitä. Käytiin lääkärissä perjantaina mutta ei me saatu mitään antibiootteja. Raukalla oli tänä aamuna yli 39 kuumetta. Ja me oltiin jo niin paljon viime viikolla poissa töistä että enää ei voida", hän jatkoi. Eikö tuo ollutkin vähän likainen temppu? Kysyä lastenvahdiksi, ja vasta kun on saanut lupauksen, kertoa että lapsi onkin sairas! 

Tässä tapauksessa reipas ei-nössö x-Haikaranpelätin olisi peruuttanut tarjouksensa, mutta minä vässykkä en saanut sanottua mitään. En vain jotenkin kehdannut, kun olin jo lupautunut, ja ajatuksissa pilkahti ajatus jos peruutan nyt niin tuleeko heillekin jokin este sitten kun minun pitää lähteä synnyttämään.

Mutta perse, tämä ei kyllä ole kivaa. Huomenaamulla herätän tyttäreni tuntia aiemmin kuin normaalisti (=hän on varmasti vihainen) jotta saan hänet tarhaan ennen kuin serkkupoika tuodaan kahdeksalta (tyttärelleni tulisi paha mieli jos tietäisi serkun olevan minun kanssa kotona, mutta en halua pitää tytärtäni kotona ettei sekin vaan saa tautia). Ja sitten riskeeraan sairastuvani itse vielä kurkkutulehdukseen tai johonkin muuhun korkeakuumeiseen flunssaan. Ja eikö tollasilla taudeilla olekin yleensä reilun viikon itämisaika, vielä menee lähemmäksi laskettua aikaa.

Mutta en kehtaa peruuttaa, sen verran puuttuu "palleja" tältä x-Pelättimeltä, enkä halua stressata sitä meneekö meidän synnytys-lastenhoito sivu suun jos teen heidän tilanteensa hankalaksi peruuttamalla. Eihän sen pitäisi, mutta ei niistä ikinä tiedä. 

Tarkoituksena on istuttaa tuo nelivuotias poika piirrettyjen ja iPadin ääreen, ja toivoa että hän osaa leikkiä mahdollisimman paljon omatoimisesti tai jotenkin niin että olen toisella puolella pöytää ja vaikka piirrellään. Toivottavasti ei tarvitse ottaa paljoa syliin, mutta toki aion lohduttaa jos vanhempia tulee ikävä. Ja pestä kädet sataan kertaan sen jälkeen. 

Hmph. 

t. X-Haikaranpelätin 37+2, 77 kg 

Nyt minullakin on "nollaus" menossa. Koko syksyn ajan olen ajatellut "perjantaina marraskuun 22. päivä saan levätä". Viikonloppu meni vielä vieraita kestitessä, eilinen maanantai koko asiaa ihmetellessä, ja tänään iski täydellinen stoppi. Vaikka kuinka etukäteen sanoin nauttivani tulevista netflix-maratooneista suklaalevyn kanssa - ja telkkariahan minä olen päivät tuijottanutkin - en osaa oikein rentoutua ilman hyvää omaatuntoa. Järki sanoo että minulla on viikkotolkulla aikaa siivota nurkat ja tainnuttaa pyykkivuori, mutta ajatukset harhailevat siellä täällä. 

Olen päättänyt, että teen joka päivä jotain "järkevää", mutta lepään myös (tänään se "järkevä" jäi kyllä aika vähäiseksi). Esimerkiksi eilen siivosin ja imuroin auton sisältä, mutta tänään olen vain jumittanut. No, huomenna on uusi päivä :) 

Tyttäreni vaistoaa että jotain suurta tulee tapahtumaan. Normaalisti reipas tyttö takertuu minuun jatkuvasti, kertoo monta kertaa päivässä oma-aloitteisesti rakastavansa minua (meillä sitä kyllä sanotaan muutenkin paljon, mutta yleensä itse teen aloitteen), ja liimautuu koko ajan syliin. Ei halua leikkiä yksin, ei halua mennä tarhaan. Äiti, äiti, äiti. Yritän antaa mahdollisimman paljon hellyyttä "varastoon" ennen kuin vauva tulee varastamaan huomiotani, pitäisi vielä saada miestä vähän enemmän esille (häntä ei paljon kotona näy töiden ja opiskelujen takia) ja lohduttamaan. Isä on se hassu leikittäjä joka ajaa takaa ja leikkii piilosta, mutta äiti on se johon tarraudutaan pienenkin naarmun kohdalla. Ehkä minäkin saatan olla välillä haikea, kun ajattelen että kohta meitä ei ole enää "me 3", meitä on kohta neljä. End of an era, vaikka tämä perheenlisäys on ainoastaan toivottua ja rakkaudella odotettua. 

Vatsa on iso, mutta kunhan ei tarvitse tehdä mitään fyysisesti raskasta, niin selviydyn ihan hyvin arjesta kauppareissuineen. Ravaan 5-6 kertaa yössä pissalla, ja herään joka kerta kun vaihdan kylkeä (joka tapahtuu puhisten). Mieheni käyttää kyljenkääntämisestä nimitystä "earthquake"! 

Eipä muuta. Nollausta, odotusta, pikkiriikkisen huonoa omaatuntoa, ja paljon pusuja epävarmalle pikku prinsessalle. 

t. x-Hauikks 35+3, 77 kg

Ehkä viikon laiskottelun jälkeen rupean tekemään jotain järkevää. Laittamaan vauvanhuonetta kuntoon, siivoamaan niitä nurkkia joissa on epämääräisiä paperipinoja, tekemään lihapullia ja sämpylöitä pakasteeseen, ja löytää vauvan vaatteet esille.

Kuten edellisessä kirjoituksessa valitin, syksy on ollut rankka koska siihen on yhdistynyt raskaus, miehen opiskelut työn ohessa ja oman työtilanteeni epävarmuus. Taustalla on ollut pieniä hoitamattomia asioita, jotka ovat vaivanneet mieltä mutta joita en ole saanut aikaiseksi hoitaa (veroilmoituksen täydentäminen, kirjaston kirjojen palauttaminen ajoissa jne). Nyt tuntuu enemmän siltä, että kunhan pääsen kotiin lepäämään, voin keskittyä kahteen asiaan - lepäämiseen ja kodin hoitamiseen.

Hyvää oloa on lisännyt myös piristävät kommentit kollegoilta. Saan päivittäin kommentteja siitä miten hyvältä näytän ja miten kilot ovat muka kerääntyneet oikeaan paikkaan, kun taas viime kerralla päiviteltiin että voikohan tuolla oikeasti olla vaan yksi. Ehkä tämän vuoden "äitiysmuoti" (käytän paljon mustaa ja olen ostanut paljon slim fit-odotushousuja jotka korostavat jalkojani) suosii muotojani paremmin, kun taas viimeksi käytin telttamaisempia yläosia ja suorempimallisia housuja. Ja nyt olen viimeisilläni talvella, joten turvotusta taitaa olla vähemmän vuoden 2010 kuumaan kesään verrattuna. Mutta ihana saada kehuja, kun eipä niitä liikaa kotonakaan saa, ja olen muutenkin ihan "tavallisen näköinen" enkä panosta ulkonäkööni erityisen paljon (kunhan on siistit vaatteet töissä, ja vähän kevyttä meikkiä naamassa).

t. x-Haikaranpelätin 33+0 ja pikkuisen yli 75 kg

Kotosalla on ollut vähän kireä tunnelma, ja ärsyynnyn helposti. Mieheni opiskelee töiden ohessa (ja LUPASIN tukea, ja yritänkin muistaa...), ja väsynyt sekä poissaoleva mies ärsyttää. Hän rojahtaa sohvalle lukemaan työmeilejä iltaruoan jälkeen, laittaa piirretyt pyörimään tytölle ja huokailee väsyneenä. Voi että minuakin väsyttää, mutta eivätpä ne tiskit itsestään sinne koneeseen lennä. Välillä annan miehelle pari vaihtoehtoa - laitatko pyykit vai astiat koneeseen, johon saan vastaukseksi (katse edelleen työmeileissä) "mmmjoooo, mä oon vaan niin väsynyt, mutta mmmmm" jonka jälkeen hän ehkä nostaa hitaasti ahterinsa ylös sohvasta. 

Anteeksi vain! Minä olen erittäin raskaana, kymmenen vitun kiloa normaalia painavampi, selkään sattuu, laitan useimpina iltoina ruoan, ja käyn vielä täyspäivätöissä. Arvaa myös ketä väsyttää? 

Ja silloin tällöin, hän kehtaa kysyä aamustressissä, yleensä sellaisessa tilanteessa kun kaikki valot on päällä, maidot on kaatunut pöydälle ja tyttö protestoi aamun asuvalintaa: " Missä mun musta kauluspaita on?" (hänellä on miljoona mustaa kauluspaitaa, mistä helvatusta voin tietää mitä mustaa paitaa hän tarkoittaa, joten kysyn ärsyyntyneenä "Mikä?") "No SE HYVÄ!" Vastaan: "en tiedä, katso 1) kaapistasi 2) pesuhuoneessa olevassa megaläjässä puhtaita vaatteita ja 3) likapyykkikorissa". Tekisi mieli vastata: "pese omat pyykkis niin tiedät" (ja päälle vielä "ja hiero raskaana olevan akkasi kipeää selkää useammin, niin se vaivautuisi auttaa etsimään"). Mutta turhaa kiristää tunnelmaa entisestään. 

t. x-Haikaranpelätin rv 30+3 ja 100000 kg (oikeasti 75 kg, + 10 kg) 

ps. Tekeehän se joskus sellasia miesten töitä mitä minä en tee. Ja lupasinhan olla suuremmassa kotivastuussa tämän opiskeluajan. Mutta silti... GRRRRR! 

Olen silmät kosteana miettinyt tuota perhettä. Mies oli 31-vuotias niinkuin omakin mieheni. Pystyn samaistumaan heidän suruunsa liiankin hyvin, se liippaa niin läheltä. En tunne hänen vaimoaan sen enempää kuin että toivotamme hyvät huomenet jos viemme lapset samaan aikaan tarhaan. Haluaisin tehdä jotain, mutta en halua tunkeutua. 

Kaiken tuon rinnalla omat murheet tuntuvat mitättömiltä, ja hetken olen kiitollinen kaikesta. Kiukuttelevasta kolmivuotiaasta,  miehestä joka rouskuttaa äänekkäästi sipsejä puoli elokuvaa, tylsän tavallisesta aamuisesta työmatkasta. 

Huomenna alkaa raskauden viimeinen kolmannes, rv 28 (29. viikko). Ajatukset pyörivät arjesta selviytymisessä (mieheni on paljon poissa joten olen aika paljon koti- ja kasvatusvastuussa) ja työkiireissä. Mutta odotan jo innolla niitä viikkoja jolloin saan valmistautua yksin ja rauhassa kotona vauvan tuloon. Katsella kiireettömänä televisiota kahvia juoden, lajitella lastenvaatteita ja tylsistyä. 

Raskauden ensimmäinen kolmannes meni järkyttävän väsymyksen kourissa, toinen kolmannes supistellen, nyt voin ehkä toistaiseksi parhaiten tämän raskauden aikana. Kohtu ei enää paina pelkkää alapäätä, ja pääsen vielä pienellä kierähdyksellä sängystäkin ylös. Minä ilmeisesti voin hyvin, kun voin paksusti :) 

t. x-Haikkis 27+6

Mutta jotenkin tällä toisella kerralla, olen ehkä edellistäkin vaivautuneempi. En tiedä pelkäänkö alitajuisesti loukkaavani jotain lapsettomuudesta kärsivää, ja tuntuu tyhmältä sanoa ääneen "toinen, jos kaikki menee hyvin". Minulle on tyypillistä yrittää vitsailla jos en tiedä mitä sanoisin, joten möläytän kaikkea järketöntä kuten "toinen ja viimeinen" tai "tyttö, eli halvaksi tulee". Eivätkä nuo edes ole hauskoja läppiä! 

Onko minun vaikea omaksua useamman lapsen äidin identiteettiä? Pelkäänkö loukkaavani muita jos hehkutan liikaa? Toisaalta tunnen huonoa omaatuntoa, kun en hehkuta toista lasta niin paljon kuin ensimmäistä, jota rakastin jo vuosia ennen kuin hän syntyi. Oliko hehkutus jotenkin sallittavampaa kun kyseessä oli vuosien hoitojen onnellinen päätös?

Vai ärsyttääkö minua alitajuisesti ajatus siitä, että olen tulossa useamman lapsen "besserwisser-äidiksi", joka tietää kaiken paremmin? Tuleeko minusta sellainen, joka pyörittää silmiä niille ensikertalaisille jotka tarvitsevat äidin ja isän hermostuneet kädet vaipan vaihtamiseen, ja keskeyttävät tekemisensä lohduttaakseen vauvaa joka päästää pienen inahduksen? 

Jotenkin tuntuu että oma äitirooli on hieman hukassa. Tai tiedänhän millainen olen kotona - sellainen joka pelleilee lapsen kanssa lattialla, pussailee ja lääppii niin paljon että toisella meinää mennä hermot, ja antaa tikkarin rattaisiin saadakseen tehdä ostokset rauhassa. Sellainen impulsiivinen, rakastava mutta välillä periaatteiltaan heikko. 

Ehkä tämä epävarmuus johtuu koko tästä uudesta elämäntilanteesta. Työni loppuvat mennessäni äitiyslomalle, ja ensi vuosien taloudellinen tilanne tuntuu epävarmalta. En edes tiedä haluanko edes takaisin samaan firmaan jonka ainoana tehtävänä on tuottaa osakkeenomistajille lyhytaikaista tuottoa, mutta sen verran materialisti olen, että haluan elää mukavaa elämää perheeni kanssa. Toisaalta haluaisin olla parempi ja läsnäolevampi äiti pienille lapsille, ja ehkä pidempään äitiyslomalla, mutta toisaalta ajatus siitä että jumittuisin pelkkään äitirooliin kantoliinaharrastuksineen tuntuu todella tylsältä. Motivaatio ei riitä istumaan hiekkalaatikon reunalla vuosikausia, jotain muuta pitää tapahtua. 

Mikä minusta tulee isona? 

t. Haikaraemo 25+3 (+7,5 kg)