Tuikkasin eilen illalla viimeisen piikin – ainakin vähäksi aikaa – vatsanahkaani, ja lepäilen tänään kotona. Piikit ovat olleet jokailtainen rituaalini viimeisen kolmen ja puolen viikon ajan, ja olen oikeastaan tottunut niihin. Sekoittaessani Menopur-litkuja, valitessani oikeaa piikkiä (kokoelmani on jo aika kattava) ja irvistäessäni piikin upotessa vatsaani tunnen ainakin että teen jotain asian hyväksi. Asiat menevät eteenpäin, ja en tunne oloa niin turhautuneeksi kuin pelkästään odottaessa.

 

Kävimme viikonloppuna vihdoin tapaamassa mieheni veljen pientä vauvaa. Koko vierailu meni yllättävän hyvin, ja tuntui että sain vieritettyä suuren kiven pois sydämeltäni. Vauva oli ihana, pieni vauvantuoksuinen ruttunaama, ja pidin häntä sylissäni muutaman minuutin. Toisaalta koko homma tuntui ihan teennäiseltä. Vilkutin vauvalle hymyillen ja kyselin kiinnostuneena perheen tulevaisuuden suunnitelmista, ja työnsin tunteeni ja ajatukseni taka-alalle. Kolmen tunnin kahvittelun ja kakunsyönnin jälkeen vihjaisin miehelleni että meidän pitää pikkuhiljaa ruveta lähtemään jotta ehtisimme kaupassa ennen sulkemisaikaa. Johon idiootti mieheni sanoi ääneen ”mutta onhan meillä sitä eilistä jauhelihaa vaikka kuinka paljon”. Mitäs siihen sanoo takaisin, paitsi ”ai niin joo, no hyvä. Mutta pitäähän näidenkin kohta päästä syömään”.

 

Huomenna on sitten edessä jännittävä päivä. Toisaalta punktio ei ole enää mikään uusi juttu, joten suhtaudun siihen viime kertaa rennommin. Sattuuhan se, mutta täytyy vaan pyytää lisää morfiinia jos kipu on sietämätöntä. Eniten jännittää se, miten monta munasolua he saavat minusta talteen, ja tietenkin kaikista eniten se, kuinka moni munasoluista hedelmöittyy ja rupeaa jakautumaan. Viimeksi jakautui ainoastaan kaksi, joten jännitän sitä saanko edes kaksi alkiota siirrettyä mukaan kyytiin.