Niin, ei tässä auta muu kuin elää elämää päivä kerrallaan. Kun kaksi päivää kerrallaan eläminen on mahdotonta.

Olen piikitellyt itseäni Suprefactilla kymmenen päivää, ja kolmen päivän päästä rupean stimuloimaan itseäni Menopurilla. Olen piikittänyt itseäni työpaikan vessassa, lentokentällä (tosin vasta sen jälkeen kun sain matkalaukut, en uskaltanut kokeilla menisivätkö piikit turvatarkastuksesta läpi), työpaikan juhlissa vessassa (pomon pissiessä viereisessä kopissa), hotellissa, huoltoaseman parkkipaikalla ohiajavien rekkakuskien tuijottaessa, ja tietysti kotisohvalla. Kroppa on sopeutunut Suprefactiin yllättävän hyvin, ja olen toistaiseksi selvinnyt lievällä hikoilulla ja levottomuudella.

Päänuppi onkin sitten toinen juttu. Kolmen viikon sisällä on kahdet hautajaiset! Hyvästelimme mieheni isoisän viime viikolla, ja pari päivää niistä hautajaisista lähti rakas mummuni enkeliksi taivaaseen. Mutta niinhän se elämän kiertokulku menee -vanhat kuolevat ja uusia syntyy. Niin, toivottavasti syntyy. Nämä seuraavat hautajaiset ovat juuri samalla viikolla kuin punktio ja alkionsiirto, joten en edes tiedä pääsenkö hautajaisiin mukaan. Haluaisin kovasti, mutta munarakkuloiden kasvamista ei voi ennustaa päivän tarkkuudella -varsinkin kun olen vaihtanut Gonal F:n Menopuriin tässä hoitokerrassa.

Toisaalta olin jo päättänyt etukäteen, että mikään, MIKÄÄN eteentuleva asia ole niin tärkeä että siirtäisin hoitoani tai keskeyttäisin sen. Jätän lapsuudenystäväni häät väliin punktioviikolla, mutta morsian ymmärsi onneksi tilanteeni eikä loukkaantunut. Koko elämä menee tämän hoidon ehdolla, kaikki muu on kakkossijalla.

Tunteet olivat myös pinnassa kun muutama päivä sitten minua pyydettiin ystäväni lapsen kummiksi. Olin jännittänyt reaktiotani, mutta koko juttu menikin loppujen lopuksi tosi mukavasti ja luonnollisesti. Ristiäiset ovat vasta kesällä, joten ehdin totuttautua ajatukseen henkisesti. Niin, ja tietysti toivon että olisin kesällä raskaana. Joka tapauksessa, jos en ole ristiäisen aikaan raskaana, aion silti olla ylpeä kummi. En toivottavasti kuitenkaan sylikummi, niin saan pyyhkiä huomaamattomasti pienet kyyneleeni jos herkistyn jälleen kirkossa.

Kyllä tämä tästä, päivä kerrallaan. Yritän uskotella itselleni että tämä hoito onnistuu, sen on onnistuttava. Ainakin on tulee käytyä kirkossa enemmän kuin normaalisti tämän hautajaisrumban takia, jospa siitä saisi pisteitä tuolla yläkerrassa. Heh, tosin "huijasin" viime hautajaisissa kun en muistanut Isä meidän-rukousta loppuun asti, ja vaihdoin kesken kaiken ihan omaan hiljaiseen pyyntööni. Toivottavasti meni perille.

En uskalla ajatella muita vaihtoehtoja.