Nukuin eilen ylin puolenpäivän. Menin sohvalle röhnöttämään, surffailin netissä ja söin aamupalan sekä pikkusen suklaata. Väsytti ja vitutti. Laitoin vahvan kupin kahvia, mutta väsytti edelleen. Join puolen litran energiajuoman, nousin ylöis sohvalta ja lähdin  ylienergisenä lenkille. Olen muistaakseni viimeksi urheillut elokuussa, ja lähdin eilen hölkkäämään.

Hyvinhän tää menee, ajattelin. Kuuntelin iPodista Daruden Sandstormia ja hölkkäsin. Aurinko paistoi ja ihmiset hymyilivät puistossa jossa hölkkäsin. Joku lihava mies katsoi jopa perääni. Kymmenen minuutin hölkän jälkeen rupesi pistämään kamalasti kyljestä, ja polvissa rupesi tuntumaan. Ei perhana, ei tästä tule mitään, ajattelin.

Jatkoin kävellen, ja katselin vastaantulevia ihmisiä. Vastaani tuli vanha mies joka istui rullatuolissa, ja jonka vanha vaimo työnsi häntä. He hymyilivät. Vastaani tuli myöskin lihava teinityttö, joka oli ilmeisesti ryhtynyt kuurille ja juoksi ylämäkeä ylös puuskuttaen. Kävelin penkillä istuvan alkoholistin ohi, joka avasi oluen ja hymyili. Yritin olla katsomatta kaikkia niitä perheitä jotka istuivat puistossa pienten palleroittensa kanssa.

Rupesin varovasti taas hölkkäämään, ja hölkkäsin toiset kymmenen minuuttia. Nyt olen vihdoin ottanut itseäni niskasta kiinni, ja toivon että ote pitää. Perkele.