Olin eilen edelleen niin poikki viikonlopusta että jaksoin tulla kirjoittamaan vasta tänään. Meillä oli viikonloppuna miehen vanhemman veljen nelihenkinen perhe sekä appivanhemmat kylässä, ja unet jäi vähiin. Miehen veli vaimoineen nauttivat täysin rinnoin siitä kun kerrankin saivat juoda punaviiniä ja laulaa Singstaria hyvässä seurassa :) lasten mentyä nukkumaan. Joimme, lauloimme ja valvoimme. Lapset nukkuivat ihme kyllä siinä melussa, mutta heräsin sekä sekä lauantaina että sunnuntainaa aamuseitsemältä siihen että vierestäni kuului räkäisen rahisevaa hengitystä, ja silmät avatessani kaksivuotias pikkutyttö tuijotti minua, ja ilmoitti että hänellä on nälkä. Cartoon Channel toimi kymmenen minuutin ajan torkkuna, kunnes lapset kyllästyivät piirrettyihin ja tulivat molemmat sänkyymme hyppimään ja vaatimaan aamupalaa. Se oli oikeastaan tosi mukavaa, vaikka väsyttikin kamalasti.

Sunnuntaina oli miehen toisen veljen nuorimman lapsen ristiäiset. Oli ehkä omien isovanhempieni hautajaisten jälkeen rankin kirkkoreissu tähän mennessä. Sisääntuloluritus jolloin ylpeät vanhemmat ja sylikummi tulivat onnesta säteillen kirkkoon meni hyvin, ja nyökättyäni heille hymyillen yritin keskittyä laskemaan kirkon kristallikruunun kristalleja ja katselemaan seinillä olevaa taidetta. Kunnes laulettiin ensimmäinen virsi. Sanat menivät suurinpiirtein: "nuku hyvin lapsi pieni...", jolloin rupesin miettimään kolmen viikon tapaista kaavintaa ja lapsettomuuttamme. Kyynelet valuivat poskillani, ja yritin huomaamattomasti pyyhkiä niitä pois. Huomasin sivusilmälläni että mieheni puvunpieleen tippui viitisen kyyneltä, mutten pystynyt edes pitämään häntä kädestä kiinni tai katsomaan häntä, olisin vain ruvennut itkemään enemmän.

Virren jälkeen pappi puhui Jumalan rakkaudesta ja Elämän lahjasta. Kihisin sisälläni raivosta, ja kai katkeruudesta ja surustakin. Saarnan jälkeen oli muutama virsi ja muutama rukous. Ensimmäistä kertaa en kirkossa käydessäni en laulanut riviäkään enkä laittanut käsiä ristiin. Ihan turhaa se on ollut toistaiseksi, vaikka joka kerta olen samaa asiaa pyytänyt viimeisen parin vuoden aikana kirkossa käydessäni. Mieheni, joka ei oikeastaan ole kovin uskonnollinen, tönäisi minua kyynärpäällä, näytti ristissä olevia käsiään, ja sanoi "ei siitä haittaakaan ole". Kuiskasin miehelleni että en ole tällä hetkellä hyvissä väleissä yläkerran kanssa, ja jatkoin kapinointiani. Laskin kristallikruunun lamput moneen kertaan ja pureksin kynteni lyhyiksi. Seuraavat pari tuntia pakotin itseni kahvittelemaan ystävällinen hymy päällä, ja teeskentelin katsovani mielenkiintoisena kun miehen veljen vaimo availi lahjoja.

Että tälläistä tällä kertaa. Onneksi on työkiireitä ja olemme pitkän jahkauksen jälkeen myymässä asuntoamme ja ostamassa rivarinpätkää. Olen käynyt salilla joka toinen päivä, yrittänyt keventää syömistä, ja vaaka näyttää kiloa vähemmän kuin reilu viikko sitten :)