Raskaus ja synnytys muuttaa naista. Vatsaan tulee arpia ja ylimääräisiä kiloja. Lapsen mukana naiselle tulee uusi rooli –tyttären, vaimon, ystävän ja työkaverin lisäksi naisesta tulee äiti. Mielenkiinnon aiheet muuttuvat, elämän prioriteetit menevät toiseen järjestykseen, ja jotkut ainakin sanovat että sitten VASTA oppii mitä rakkaus on (kommentti joka saa minut todella surulliseksi). Jotkut äidit kokevat kasvavansa aikuisemmaksi kuin lapsettomat ystävänsä, ja muistuttavat tästä kertomalla hyviä neuvoja tyyliin ”kun sitten saatte lapsia niin opitte että kannattaa suunnitella kauppaostokset”. No shit. Suurin osa tuoreista äideistä nauttii onnestaan, vaikka ovatkin väsyneitä, ja jotkut tajuavat että he ovat todella onnekkaita saadessaan lapsen.

Niin ainakin olen ymmärtänyt, mutta mistäs minä sen tiedän.
 
Lapsettomuus muuttaa myös naista, ainakin minua. Vatsaani tuli hormonien (tekosyy) ja lohtusyömisen (oikea syy) mukana kiloja, joista muutamasta olen onneksi päässyt eroon. Suurimmat muutokset ovat kuitenkin ne pään sisäiset.
 
En enää usko mahdollisuuksiin samalla tavalla. Ennen lapsettomuutta ajattelin ”niin makaa kuin petaa”. Pääsin korkeakouluun ensi yrittämällä koska luin ahkerasti pääsykokeisiin. Sain mukavan työpaikan koska olin lähettänyt miljoona hakemusta ja sain hyvät suositukset edelliseltä pomolta sillä olin ollut ahkera. Tapasin nykyisen ihanan prinssini, sillä ansaitsin sen vihdoin suudeltuani muutamaa alkoholiongelmaista suomisammakkoa. Mutta tätä lapsettomuutta en ole ansainnut, en suostu uskomaan siihen.
 
Pohdin yhä enemmän muiden ja omasta suustani tulleita sutkautuksia. Korvaani sälähtävät turhat raskautumisvinkit, valitukset synnytyksenjälkeisistä kiloista sekä etenkin perheenlisäykseen liittyvistä uteluista. Yritän miettiä muita ihmisiä laukoessani mielipiteitäni, mutta ikinä ei tiedä milloin osuu toisen herkkään paikkaan. Saatan kutsua entistä poikaystävääni turhaksi juopoksi tietämättä että kuulijan läheisellä on alkoholiongelma. Saatan kysyä kihlautuneelta pariskunnalta milloinka häät ovat tulossa, mutta voi olla että suhde on tietämättäni ohuen langan varassa. Ilmeeni saattaa joskus paljastaa kriittisen mielipiteeni muutaman lähisukulaisen lastenkasvatukseen, vaikka yritän puhua mölyt mahassani tai ainakin säästää ne miehelleni.
 
Olen ajoittain kateellinen ja katkera. Minun on vaikea iloita täysin rinnoin läheisten raskausuutisista, sillä ne muistuttavat omasta surustani. Tunnen välillä olevani huono ystävä, sukulainen ja kollega, sillä yritän välttää näitä uutisia. Välttelen tällä hetkellä mieheni veljeä ja tämän tyttöystävää – tavatessamme välillämme vallitsee vaivautunut tunnelma. He eivät tiedä miten suhtautuisivat meihin, ja ovat kanssamme ”normaalisti”, eli lässyttäen jatkuvasti vauvalleen. Suhteemme on tällä hetkellä asiallinen, ystävällinen mutta pinnallinen, ja molemmat osapuolet tietävät sen.
 
Olen surrut. Moni ei ymmärrä miten paljon lapsettomuutta voi surra, ja miten iso kriisi se on. Minusta oli valehtelematta hirveämpää olla mieheni veljen lapsen ristiäisissä kuin oman maailman rakkaimman mummoni hautajaisissa. Vaikka näitä menetyksiä ei voikaan verrata, sydämeeni sattui vielä enemmän ristiäisissä, sillä lapsettomuudelle ei ole selitystä (jotta sen voisi hyväksyä). Mutta surun jälkeen olen aina selvinnyt, kerta kerran jälkeen. Tyhjä aukko sydämessäni ei ole hävinnyt minnekään, mutta siihen tottuu ja sen kanssa voi elää.
 
Lapsettomuus on vaikuttanut parisuhteeseemme. Abortin jälkeen ajatus seksistä on tuntunut ahdistavalta, ja olen torjunut mieheni huonoilla tekosyillä. Haluan olla lähellä, halia ja suukotella, mutta ajatus seksistä tuntuu painostavalta. En halua että kukaan koskee alapäähäni, sitä on ronkittu kevään aikana tarpeeksi, se haluaa olla hetken rauhassa. Toisaalta, niin kliseiseltä kuin se kuulostaakin, olemme lähentyneet mieheni kanssa. Hän on nähnyt minun huonoimmat puoleni, ja minä hänen parhaat. Hän on koonnut minut kasaan joka kerta kun hajoan kristallilasin tavoin tuhansiksi paloiksi epäonnistuneiden hoitojen jälkeen. Minä olen näyttänyt ja kertonut kuinka paljon rakastan häntä, ja olemme takertuneet tiukemmin toisiimme näissä avioliittomme vastamäissä.
 
Haaveilen siitä että ensi vuonna olisin lapsettomuudesta selviytynyt äiti. Nauttisin lapsestani, miehestäni ja arvostaisin sitä mitä minulle on suotu. The best of both worlds, jos se mitenkään on mahdollista. Saa nähdä.