No niin, nyt on lomittu ja edessä on taas paluu arkeen. Paluu töihin, lapsettomuushoitoihin ja asuntokauppoihin.

Edellisestä kirjoituksestani on aikaa, ja heinäkuun aikana on tapahtunut kaikenlaista. Viimeiset kolme viikkoa olemme lomailleet etelässä, ja viikko ennen lomaa ostimme omakotitalon. Olimme katselleet rivareita jo pidemmän aikaa, olin jahkannut pitkään sillä mietin että ahdistaisiko ne tyhjät lastenhuoneet minua, mutta yhtäkkiä löysimme unelmatalomme ja kaikki meni nopeasti. Ravasimme pankista toiseen hakemassa lainatarjouksia ja kirjoitimme sataan paperiin alle, ja lokakuun alussa saamme avaimet uuteen kotiimme. Päätin heinäkuun alussa että ne ylimääräiset huoneet eivät saa ahdistaa minua. On meillä farmariautokin, mutta ei se minua ahdista, itse asiassa on kiva että on tilaa. Tai ehkä ne huoneet rupeavat ahdistamaan joskus, mutta se on sen ajan murhe. Carpe diem, perhana.

Keskellä lomailua oli ystäväni lapsen ristiäiset, ja olin kummi -vieläpä ainoa paikalla oleva kummi sillä juhlat olivat nimenomaan siellä etelässä. Talohulinan takia en ehtinyt jännittää ristiäisiä niin paljon, ja ne menivät loppojen lopuksi hyvin. Pakotin itseni ajattelemaan että haluan hyvän suhteeni kummipoikaani jo heti alusta, ja alkuvierastuksen jälkeen peuhasin vauvelin kanssa ja syötin häntä (hän on siirtynyt kiinteisiin, parempi kommentoida ettei joku luule että tällainen hullu lapseton yrittäisi salaa imettää toisen lasta). Kieltämättä välillä viilsi sydämestä, mutta pakotin ahdistavat tunteet taka-alalle, ja nautin lomasta ja kummipojastani.

Kaksi kertaa loman aikana kyynelehdin. Toinen kerta niistä oli itse asiassa mieheni kanssa. Olin juuri syöttänyt kummipojalleni hedelmämämössöt, ja rupesin laulamaan hänelle. "Ei muumitaloa lukita yöksi, hei muuuumi....". Hetken hymistyäni huomasin mieheni pyyhkivän kyyneleitä keittiön nurkassa salaa. Muumilaulu toi lapsettomuuden niin lähelle häntä, ja hän näki konkreettisesti mielessään millainen äiti ehkä voisin olla. Mutta kun en ole. Menimme "kävelylle" ja puhuimme ja itkimme. Ja tulimme takaisin pakotettu hymy naamassa, mutta onneksi hymy vaihtui pian oikeaksi kunhan juttelimme hetken ystäviemme kanssa.

Pari päivää siitä huomasin että eräs miespuolinen ystäväni oli yrittänyt soittaa minulle useamman kerran. En ollut heti vastannut koska tämä herra puhuu aina piiiiiitkään, ja puhelinvastaajani sanoo minun olevan lomalla. Ajattelin että ehkä hänellä on jotain tärkeää asiaa. Puolen tunnin satunnaisen jutustelun (onneksi minulla on puhelin työpaikan puolesta...) jälkeen kun olin lopettamassa puhelua, hän sanoi: "itseasiassa mulla oli vähän asiaa". Ja siinä vaiheessa tiesin mistä on kyse. Aina kun ihmiset sanovat minulle vaivautuneena että heillä on asiaa tai haluavat jutella, tiedän että nyt täytyy taas laittaa tekopirteä nauhuri päälle ja onnitella. Ja niinhän se oli taas. Yhdeksännellä viikolla, voi kun ihanaa. Onnea kauheesti. Voi vittu. Niin, ja olimme heidän häissään kesäkuussa että ilmeisesti heti hääyönä oli tärpännyt.

Ja sama juttu. Huono omatunto, että olen huono ystävä. Epäaitoa onnittelua, teeskentelyä, ja lopulta itkukohtaus. Valitusta kuinka koko loma on pilalla (vaikka lopulta ainoastaan se päivä oli pihalla). Juu, eihän se oli minulta pois kun muut lisääntyvät, mutta se vaan muistuttaa pahimmalla tavalla siitä omasta surusta. Ai niin, ja heinäkuun alussa kun olimme illallistamassa kyseisen pariskunnan kanssa, niin muuten täysin siivotussa vessassa oli esillä puoliksi syöty e-pilleriliuska. Olisihan se pitänyt arvata että kyseessä oli narutus.

No, täytyy mennä herätellä miestäni, tänään on luvassa erään toisen ystäväpariskuntamme häät. Häät ovat ihania ja iloisia juhlia, mutta niitä seuraa näköjään aina kahden kuukauden päästä soitto, onnittelu ja muistutus siitä miten pieni ja katkera ihminen olenkaan.