Verikokeen tulos ei yllättänyt (positiivisesti) tälläkään kertaa. Tosin en odottanutkaan mitään ihmettä kotitesteihin luottaen.

Jokaisen negatiivisen testin tuoman surun ja pettymyksen myötä herää esiin sama kysymys: Mitäs nyt sitten? Mitkä ovat meidän jatkosuunnitelmat?
 
Lyhyt vastaus: mahdollisimman pian uusi pakkassiirto, ja sen jälkeen viimeinen julkisen tarjoama ICSI. Onhan tässä vielä toivoa, onneksi on niitä alkioita vielä pakkasessa. Jospa sitten ensi kerralla olisi meidän vuoro. Jep. Niin yritän ajatella.
 
Mutta mitkä meidän suunnitelmat oikeasti ovat? Muuta suunnitelmaa ei ole kuin että jatketaan niin kauan kunnes
a)      Tulen raskaaksi (johon uskon päivä päivältä vähemmän)
b)      Voimat loppuvat kesken. Motivaation en usko loppuvan, mutta voimat vähenevät. Ja psyyke.
 
Aikataulusta en osaa sanoa. Monet sanovat, että olen niin nuori, mutta vaikka munasolujen puolesta voisin jatkaa nelikymppiseksi, niin henkisen kantin puolesta en. Ei kannata huolestua, en nyt ole missään tapauksessa heittämässä itseäni junaraiteille, mutta pelkään sairastuvani masennukseen tai muuten menettäväni elämänilon ja mielenkiinnon muihin asioihin. Sellaiseen masennukseen johon ei auta lääkkeet, ei tauko, ei koiran hankkiminen, asiasta puhuminen, uuden harrastuksen aloittaminen eikä talon rakentaminen. Sitä mustaa aukkoa ei voi täyttää kuin yhdellä asialla. Sillä mitä en saa.
 
Muita vaihtoja, jotka eivät tunnu oikealta/realistiselta/mahdolliselta, ainakaan tällä hetkellä:
a)      Adoptio. En ole valmis luopumaan suurimmasta toiveestani: saada oma biologinen lapsi, edes se yksi. Oli se sitten luovutetuilla tai omilla soluilla, en ole valmis heittämään hyvästit unelmalleni olla raskaana, synnyttää, saada vastasyntynyt lapsi rinnalleni ja kasvattaa omaa lastani. En ole valmis aloittamaan adoptioprosessia. Sitä paitsi sekin kestää vuosikausia.
b)      Lapsettomuuden hyväksyminen ja tasapainoinen elämä ilman lapsia. Tuntuu absurdilta ajatukselta. En ole niin kypsä/tasapainoinen/fiksu/positiivinen ihminen että pystyisin näkemään lapsettoman elämän vaihtoehtona. Ei, ei, ei. Haluan niin paljon.
c)      Sijaisvanhemmuus. Ei tunnu oikealta ”lainata” lapsia, ja palauttaa sitten takaisin. Pahimmassa tapauksessa jollekin narkkariäidille joka repsahtaa uudestaan huumeettoman kauden jälkeen. Mutta täytyy myöntää etten tiedä sijaisvanhemmuudesta kovin paljon.
d)      Kävisin juttelemassa ammattilaisen kanssa tuosta voimien loppumisesta. Tjaa. En haluaisi millään syödä mielialalääkkeitä, ja koen että pystyn purkamaan tunteitani blogiini, miehelleni, ja ystävilleni (varsinkin niille jotka ovat samassa tilanteessa). Tuskin se niin auttaisi että sanoisin samat asiat viidenteen kertaan.
 
Että tällaiset suunnitelmat minulla. Mieheni suunnitelmat ovat yksinkertaiset: ensi kerralla onnistutaan, ja muita vaihtoehtoja ei ole. Niistä ei puhuta, koska ei tarvitse. Hän on joka kerta vakuuttunut että nyt on meidän vuoro. Olisi välillä helpompaa jos Haikaranpelättimelläkin olisi ne kuuluisat putkiaivot….
 
t. Haikaranpelätin
 
ps. Uusi työkaverini joka palasi alle kuukausi sitten äitiyslomalta (jonka piti korvata se läheisin työkaverini joka menee alkuvuodesta äitiyslomalle), ilmoitti tänään olevansa kymmenellä viikolla raskaana. Yep.