(varoitus: ei kannata ottaa joka sanaa haudanvakavasti)

 Nyt on taas se aika vuodesta jolloin punaiset kirjekuoret vaanivat postiluukussa. Ensimmäinen väijyi meitä tänään. Vastaanottaja ”Familien XX”. Niin tietysti, perheet lähettelevät toisilleen joulukortteja, ja koska me ollaan lähisukua pitää meillekin laittaa se pakollinen joulutervehdys.
 
Kortissa oli kaksi räkänokkaa väkinäinen ilme päällään tonttuhatut päästä, taustalla joulupukin metsää muka muistuttava tausta.
 
Kuvalle muka-välinpitämättömästi tuhahdettuani käänsin korttia. Voi Jeesus, näitä ”eurooppalaisia” korttitapoja. Olisi edes suomalaisittain lyhyt teksti ”Hyvää joulua ja onnellista uutta vuotta t. Pertti perheineen”. Mutta ei. Täällä on tapana kirjoittaa henkilökohtainen viesti (joka on oikeasti sama teksti joka printataan kaikille ja liimataan räkänokkakuvan takapuolelle), vaikka sanottavaa ei tunnu olevan. ”Taas on vuosi vierähtänyt, aivan kuin eilen oltaisiin polkaistu vuosi 2009 käyntiin, niin nopeasti se on vierähtänyt. Kiitos yhteisistä hetkistä tänä vuonna, toivottavasti saamme viettää yhteisiä hetkiä ensikin vuonna. Hyvää joulua Sinulle ja perheellesi toivottaa XX, XX, Räkänokka 1 ja Räkänokka 2. ”. Blaaaaah….
 
No ei siinä mitään. Suloisiahan ne miehen veljen lapset ja muut pikkutontut ovat.  Ja itseasiassa olisi kiva nähdä miltä mun kummipoika näyttää nykyään. Ja kiva tapahan se joulukortti on. Ja ajatushan on se tärkein. Ehkä minäkin saan joskus lähettää räkänokkakuvia läheisilleni sen sijaan että lähettelen jouluaattona pervoja jouluaiheisia ketjutekstareita.   
 
Mutta kieltämättä on ikävä suomalaista kulttuuria jossa ei puhuta silloin kun ei ole puhuttavaa. Sanotaan se mitä tarkoitetaan. Rehellisempää meininkiä. Onneksi mieheni osaa sentään rapsuttaa muniaan telkkaria katsoessaan ja kusta kadun kulmaan kotimatkalla baarista 200 metriä ennen kotia.   
 
Että semmottii. Aika senkun matelee ja joulukuun 21. Päivä (verikoe) ei tunnu lähestyvän yhtään.