Olin maanantaina ultrassa, ja kaikki näytti jälleen normaalilta. Munarakkuloita löytyi oikealta puolelta 5-6 ja vasemmalta 4-5, ja suurimmat follikkelit taisivat olla 10 mm kokoisia. Huomenna on jälleen uusi ultra, ja silloin tiedetään tarkemmin osuuko punktio lauantaille vai sunnuntaille.

Lääkäri oli ihana. Hassu balkanista kotoisin oleva mies, joka puhui hassulla aksentilla. "Tama viimenen kerta on nyt sun Grande Finale, sa olet nuori ja sulla hyvat munat. Me laatetaan sulle kaks kyytin ja lisaa pakkaseen". Ei siinä voi muuta kuin hymyillä kun tuollaista kuuntelee. "Ja sa olet rentoutunut, parempi mahtollisuus kun ei stressaa". Tjaa en tiedä yleisestä rentoutumisesta, mutta kyllä tämän tohtorin ultrattavana nauratti.

Olen nyt päättänyt etten luovuta munasolujani tässä hoidossa, ehkä sitten myöhemmin. Eipä minulta ole sen kummemmin kyseltykään. Ja oikeastaan olen kyllästynyt ramppaamaan skannauksessa kesken työpäivien (en ole edelleenkään kertonut pomolleni), ja yksityisen aikaiset aamuskannaukset kuullostavat paremmalta.

Joskus aikaisemmin haaveilin pienestä vauvasta. Kuinka istuisin sohvalla pieni nyytti sylissä, kuinka työntäisin vaunuja ruokakaupassa, ja kuinka heräisin pimeässä makuuhuoneessa ottamaan itkevän vauvan syliini. Nyt en enää osaa enkä unelmoida edes siitä. Unelmoin kahdesta viivasta, ja siitä miten kertoisin onnistumisesta nille jotka meitä tsemppaavat. Olen antanut itselleni taas luvan unelmoida hieman. Tämä on se hoitojen hyvä vaihe kun tapahtuu jotain ja mennään edes eteenpäin. Jännittää.