Aina välillä huomaan lipsuvani periaatteistani ja ajatuksistani. Rupean huomaamatta puhumaan mieheni kanssa lasten nimistä tai siitä mihin pinnasänky sijoitetaan. Kunnes sanon itselleni ja miehelleni että ei nyt innostuta liikaa vielä. 

Mulla on kai asenneongelma, mä en uskalla vielä ajatella että olisin oikeasti raskaana. Kun viimeisen kolmen vuoden aikana olen oppinut, että ne asiat mitkä voivat mennä pieleen menevät, niin en vain osaa olla ja nauttia niinkuin olisin toivonut ja haaveillut.

Älkää nyt käsittäkö väärin, tottaKAI olen onnellinen ja kiitollinen siitä sain kaikista ihanimman joululahjan raskaustestiin. Mä en vaan osaa hehkuttaa, nauttia ja haaveilla niinkuin mun pitäsi. Aika moni lähipiirissä tiesi meidän hoitojen aikatauluista, sen takia olen saanut/joutunut kertomaan monelle tästä positiivisesta tuloksesta. Kerron olevani EHKÄ raskaana, onnellinen siitä mutten uskalla innostua vielä liikaa. Suurin osa reagoi ihanasti kiljumalla, johon vastaan haikeasti alaspäin katsoen ja varovaisesti hymyillen että katsotaan nyt. Ainoa asia mikä viittaa mahdolliseen raskauteen on se etten juo siideriä tähän aikaan vuodesta ja se, että vatsa näyttää ja tuntuu siltä että olisin syönyt hiivaleivän ja kärsinyt viikon ummetuksesta (johtunee joulun laatikkoruoista). 

Mä en uskalla innostua liikaa, ostaa raskaskirjoja, pieniä kenkiä tai nalleja vielä. Osaan nähdä itseni itkemässä hysteerisesti hyperventiloiden konttorin/ehkä tulevan lastenhuoneen lattialla rutistaen vauvanvaatteita joita olin ostanut liian aikaisin. Kai tämä on jotain outoa itsesuojelua. 

Mä pelkään hysteerisen paljon että kahden viikon päässä olevassa ultrassa käy ilmi, että kohdussani on tuulimuna tai muuta elinkelvotonta. Pelkään sitä lääkärin empaattista katsetta joka on johdanto surullisille uutisille. Toivottavasti osaan ja uskallan rentoutua kahden viikon päästä. 

Jos en olisi plussannut ja lukisin toisen kirjoittavan tätä tekstiä, saattaisin ajatella että siinä joku nyt valittaa luksusongelmista. Onpa hirveetä kun plussan jälkeen ei okseta tai tunnu muuten raskaana olevalta, I don´t give a flying fuck... Ja tottakai tämä on luksusongelma verrattuna viime vuosien ongelmiini. 

En ainakaan vielä osaa omaksua raskaana olevan identiteettiä, olen niin tottunut tähän lapsettomuuden ajatusmaailmaan. Minua pyydettiin eilen kummiksi, ja hymyillen suostuttuani mielessäni ei pyörinyt muuta kuin mitenköhän selviän kirkossa. Mielessäni on vielä kevään painajaisristiäiset tuulimunaraskauden jälkeen, jossa kyyneleet valuivat papin puhuessa kauniista elämän lahjasta ja muusta kamalasta. Se kirkkoreissu oli hirveämpi kuin mitkään hautajaiset missä olen ollut, vaikka en edes ollut kummi. 

Voisiko joku lyödä mua päähän? Lujaa, kiitos.