Mieheni kertoi viikko sitten että yksi hänen kollegoistaan on adoptoinut kaksi lasta ”jostain paikasta mikä ei ole Kiina tai Afrikka”. Kollega on kuulemma aktiivinen adoptioisä –hän ei esimerkiksi osallistunut firman pikkujouluihin koska samana iltana oli adoptiokurssilla tutustuneiden yhteiset iltamat. Mieheni oli kysellyt varovasti heidän adoptioprosessistaan, mutta jättänyt asian siihen.

”Pitäisköhän mun kysyä siltä lisää”, mieheni ihmetteli. ”No kysy vaan, senkun tuppaudut sen seuraan lounaalla. Eikai siitä haittaakaan ole”. ”Hmmmmm”, mieheni hymisi. Keskustelu tyssäsi siihen, ajattelin että ehkä me ei olla ihan vielä valmiita siihen.
 
Perjantaina matkalla töistä kotiin mieheni soitti innoissaan ja kertoi että oli jutellut lisää kollegansa kanssa, ja tämä kollega on kutsunut meidät illalliselle. Tämä pariskunta oli 9:n tuloksettoman IVF:n (SHIT!!!) jälkeen adoptoinut kaksi lasta, yhden Boliviasta ja yhden Ecuadorista. He olivat saaneet hakea lapset 3kk ja 8 kk ikäisinä, eli aika nuorena (kun saa adoptioluvan, nuorin ”kategoria” on 0-36 kk). Miehen kollega oli vitsaillut että ”ei kannata tuijottaa sitä ikää niin paljon, vasta vuoden ikäisenä niistä on kunnolla iloa, se eka vuosi on sellaista kakkavaippojen vaihtoa ja yövalvomista.” Ihan huvittavasti sanottu, mutta kieltämättä haaveilen tällä hetkellä eniten pienestä vauvasta, ja siitä että saisin olla mukana jo alkumetreillä. Jo ennen syntymää.  
 
Saa nähdä mihin päädytään. Käydään nyt ensin nämä julkisen hoidot läpi, ja jos henkiset voimat antaa luvan niin saatetaan jatkaa julkisella. Tavallaan sen adoptioprosessin voisi aloittaa piankin (ensimmäisen vuoden aikana voi vielä käydä hoidoissa), koska tuskin me kuitenkaan jaksetaan näitä hoitoja vuosikaupalla. Mutta toisaalta ei tekisi mieli aloittaa adoptioprosessiakaan ihan puolitosissaan. No, onpahan sitten miettimistä joululomalla kun saadaan hoitojen tulos.
 
Vitsit kun aika menee hitaasti, vielä viikko pitäisi saada kulumaan.