Niin just, ei innostuta eikä hössötetä vielä liikaa, kun kaikki on vielä niin alussa. Olen yrittänyt takoa sitä mieheni päähän, hän ei tunnu yhtään ajattelevan että keskenmeno voisi olla mahdollinen "kun kerran lääkäri rupesi puhumaan synnytyspaikastakin". Hän haluaisi kuuluttaa koko maailmalle, että hänestä tulee isä.

Aamulla sain häneltä viestin: "Kultaaaaaa.... mä en pysty ajattelemaan mitään muuta kun sitä ultranäkymää, jossa meidän pikkuinen oli ruokavarastonsa (kommentti: ruskuaispussi) kanssa. Mä rakastan sitä jo nyt niiiiiin paljon".

Niin, ole sitä nyt sitten coolisti tuollaisen viestin jälkeen. Mä yritän järkevänä (ja pessimistinä?) pitää jalat maassa, kun toinen on ihan täpinöissään. Miten se osaakin olla noin ihana ja rasittava samaan aikaan?