Eivät menneet yksityisen ultran sata euroa hukkaan, vaan olivat ehkä parhaimpia investointeja mitä toistaiseksi olen tehnyt. VAIKKA lähdin kesken tÿöpäivän ilmoittamatta kenellekään mitään, ja vaikka mieheni lähti kesken kokouksen kaahaamaan ylinopeutta hänen googlesta löytämälleen klinikalle.

Ultrassa näkyi pieni klöntti ruskuaispusseineen, ja klöntin sisällä oli pienen pieni sykkivä sydän. Klöntti oli juuri sen kokoinen kuin pitikin -reilu kuusi milliä, ja saimme koko elämyksen mukaan dvd:lle kotiin (kaikki mitä kätilö selitti ja minun ja mieheni huokailut ja nyyhkytykset tallentuivat myös mukaan).

En vieläkään uskalla uskoa tätä ihan täysin. Olisiko vihdoin meidän vuoro saada pieni nyytti uuteen kotiimme loppukesästä? Voisinko minä sittenkin olla näin onnekas? Onko tämä totta? 

Pelottaa vieläkin, ja olemme miehemme kanssa ihan sekaisin ja hajamielisiä. Kävelimme ruokakaupassa hermostuneesti ja kumpikaan ei osannut päättää mitä olisimme laittaneet ostoskoriin. Onneksi viikon päästä pääsemme julkisen ultraan katsomaan pientä klönttiämme, toivottavasti kaikki on silloin edelleen hyvin.

Itkettää. Naurattaa. Pelottaa. Hymyilyttää.