Niinkai se on kuten eräässä joulukuun kirjoituksessa Anonyymi kirjoittaja totesi: äitiys on yhtä huolehtimista, ja siltä tosiaan tuntuu vaikken osaa yhtään uskalla uskoa että minusta vihdoin voisi tulla jonkun äiti.

Suurin huolenaihe heti-tässä-nyt on maanantain niskapoimu-ultra jolloin on virallisesti 13+2 mutta jolloin Pötkylä vastaa kooltaan viikkoja 13+5 jos viime mittaus piti paikkaansa ja kaikki on edelleen hyvin. Vaikka tiedän että keskenmenon riski on tässä vaiheessa enää todella pieni, pelkään kuitenkin sitä että Pötkylä ei olisi kasvanut normaalisti tai että siellä ei olisikaan enää elämää. Varsinaista np-ultran syytä eli mahdollisen downin syndrooman riskiä en osaa pelätä, koska edellisessä ultrassa niskapoimu näytti kuulemma ohuelta. Ja en tiedä kuitenkaan mitä tekisin jos siellä olisi viitteitä downin syndroomasta, en kuitenkaan pystyisi tässä vaiheessa tekemään enää raskaudenkeskeytystä noin pienen "vian" vuoksi, rakastan Pötkylää jo niin paljon.

Olen kiinnittänyt entistä enemmän huomiota perheellisten ystävieni elämään viime aikoina. Jotenkin tuntuu hurjalta, ettei kenelläkään tunnu oikein olevan asiat hyvin. Arki on selviämistä, muutamalla on avio-onni todella kadoksissa miehen priorisoidessa kaikkea muuta kuin perhettä naisen valittaessa siitä että joutuu tekemään kaiken yksin väsyneenä ja voimattomana. Jotenkin uskon naiivisti että juuri minun ihana mieheni haluaisi osallistua aktiivisesti lapsenhoitoon ja muihin kodin rutiineihin, mutta kai tästäkin asiasta pitää puhua vielä varmuuden vuoksi jo etukäteen etten joudu samaan tilanteeseen kuin ystäväni. Tai onko se lapsiperheen arki sitten oikeasti sitä selviytymistä? 

Olen myöskin pohtinut kuinka lapsirakas oikeasti olen. Olen jo nyt vakuuttunut että tuli sieltä mikä tahansa koliikkilapsi tai yliaktiivinen pikku terroristi, tulen rakastamaan lastani ehdoitta -niinkuin muutkin äidit tekevät. Mutta... itse huomaan että olen kiintynyt kaikista eniten mieheni vanhemman veljen lapsiin, joihin meillä on aina ollut läheinen suhde jo heidän syntymästä asti ja lapsettomuusvuosiemme ajan. He osoittavat kiintymystä, tulevat syliin, tottelevat käskyjä (no ei ehkä heti ekalla kerralla), ja tiedän että heidän vanhempansa kasvattavat heidä hyvin. He ovat  siis hyvin kasvatettuja, ihania lapsia joilla on sydän paikallaan.

Ja toisaalta taas -miten tämän kehtaisi sanoa ääneen - aika monet muut lapset ovat mielestäni aika rasittavia. Manipuloivat, eivät suostu syömään äitinsä laittamaa ruokaa, kiukuttelevat ruokapöydässä ja kun vanhempi lopulta sanoo että jos et syö kunnolla niin et sitten syö mitään, jonka jälkeen kiukuttelu jatkuu ja lapsi poistetaan ruokapöydästä. Ja lopulta kuitenkin lapsi syö kohta jälkiruokaa voitonriemuinen virne naamalla. Ymmärrän tottakai että lasten kasvattaminen on vaikeaa, ja ehkä minua on enemmänkin on ärsyttänyt kasvatusmetodit kuin itse pikkuriiviön käyttäytyminen. Ehkä koko homma tuntuu erilaiselta sitten jos/kun meidän oma riiviömme tekee samanlaisia temppuja. Ehkä silloin jaksan olla rakastava ja "oikein" kasvattava äiti, ehkä en. Mietin kovasti, tuleekohan minusta hyvä äiti, ja osaankohan kasvattaa lastani tarpeeksi hyvin, jotta hän saisi hyvät valmiudet elämäänsä.

Ehkä tämä lapsettomuus on vääristänyt käsitystäni siihen miten suhtaudun läheisteni perhe-elämään. Olen ehkä keskittynyt liikaa siihen etten saisi ajatella liian vaaleanpunaisesti että "sitten kun olen raskaana niin kaikki on hyvin ja kaikki ongelmamme on poissa", ja ehkä sen takia kiinnittänyt enemmän huomiota niihin "vikoihin" mitä ympärilläni näen. Tiedän että kaikki ystäväni ovat hyviä äitejä ja toivon heidän aviolittojensa kestävän taaperoajan, mutta onko oikeasti normaalia huutaa lapsen kuullen suuren kiukuttelukohtauksen jälkeen että "saatana mä heitän ton pennun vielä joku päivä parvekkeelta alas"? Pelottaa ajatuskin, etten itse pystyisi yhtään hallitsemaan tunteitani ja sanojani väsyneenä ja vihaisena.

Mutta se on sen ajan murhe, nyt pitää yrittää keskittyä siihen että maanantain ultrassa menee hyvin. Se olisi kaikista paras juttu se, juuri nyt.

t. pohdiskeleva ja huolehtiva Haikaranpelätin 13+1 (viimeisimmän ultran mukaan)