Ja aika senkun matelee. Viime maanantain ultrauksen jälkeen oli monta päivää luottavainen ja innokas olo,  mutta nyt on taas ruvennut pelottamaan. Olin toivonut pääseväni np-ultraan heti kun se olisi viikkojen puolesta mahdollista, mutta sain ajan vasta viikolle 12+6. Olin halunnut käydä ultrassa ENNEN kun kertoisin kaikille raskaudesta, mutten usko etten pysty pitämään tätä salassa niin pitkään. Ehkä menen taas miljoonannen kerran yksityiselle viikkoa ennen np-ultraan, niin "uskallan" kertoa raskaudesta sitten kun ne 12 viikkoa ovat täynnä.

Olimme viikonloppuna mieheni veljenpojan synttäreillä. Emme näe heitä kovin usein, joten kerroimme mieheni veljenlapsille ja muille juhlavieraille raskaudesta. Suuri osa juhlijoista tiesi miten vaikeaa meillä on ollut, ja saimme osaksemme paljon huomiota, ja tunsin miten vilpittömästi meidän puolestamme iloittiin. Veljen lapset eivät heti ymmärtäneet mistä oli kyse, mutta hetken päästä 3-vuotias prinsessa kysyi "otetaanko se ulos ja katsotaan?". Hymyillen kerroin prinsessalle että vauvan pitää kasvaa vielä isommaksi, ja että se tulee vasta ulos kesän jälkeen. Hän sulatteli saamaansa tietoa ja sanoi:  "Kesällä vauva on yhtä iso kuin minä, ja sitten se tulee ulos". Ja minä nyökkäilin. "Mulla on kanssa vauva mahassa". Ja minä hymyilin.

Odotan niin innolla että uskallan kertoa tästä työpaikalla. Mahani on mielettömän turvoksissa, ja jouduin ostamaan viikonloppuna H&M:sta odotushousut. En oikeasti kehtaa valittaa kasvavasta mahasta, mutta tämän röllykän piilottelu on aika hankalaa. Turvotus johtunee osittain siitä että vatsani toimii hitaammin (rehellisesti sanottuna paskannan paljon vähemmän ja harvemmin), mutta sain apteekista magnesium-tabletteja joiden pitäisi edistää suolen toimintaa. Ja mulla on sellainen tyypillinen PCO-vartalo, että kaikki ylimääräinen kerääntyy vatsaan (toistaiseksi 1,5 kiloa plussasta). Noh, eiköhän se pari viikkoa mene vielä piilotellen, ja periaatteessa ihan sama mitä muut ajattelevat. Mulle on oikeasti ihan sama vaikka näyttäisin linnunpelättimeltä, kunhan Pötkylällä on kaikki hyvin.

Viikonloppuna vierailimme myös anoppilassa. Anoppi on  yli-innokkaana ehtinyt kutoa jo pienen puuvillaisen villapaidan, ja ommellut pienet nallelakanat. Tavallaan ihanaa ja liikuttavaa, ja tavallaan pelottavaa. En uskalla ottaa näitä "lahjuksia" vielä kotiin, pelkään edelleen että löydän itseni itkemästä Pötkylän huoneen/ konttorin lattialla pieniä potkuhousuja pidellen.

Voi kun kaikki olisi edelleen hyvin.