Aloitetaan niistä hyvistä. Kävimme äsken mieheni kanssa yksityisellä skannauksessa, ja meille lymyili jalkojensa takaa pienenpieni prinsessa! Hän oli kooltaan tasan kahden normaalikäyrän keskellä, ja sydän sekä muut sisäelimet näyttivät edelleen täysin normaaleilta. Prinsessasta ei meinattu millään saada hyviä kuvia, kun hän oli nostanut sekä kädet että suoristetut jalkansa naaman eteen, mutta myöhemmin hän oikaisi itsensä, ja makoili jalat ristissä (siveästi, tietenkin) ja saimme lisää kuvia. Itkimme ilosta, ja pidimme mieheni kanssa toisistamme kiinni.

 

Viikonloppu on muutenkin ollut tunteikas. Ennen ultrausta jännitin ja spekuloin kovasti, ja huoltoaseman parkkipaikalla mieheni otti minusta kiinni ja sanoi: ”Olen niin onnellinen että saadaan vihdoin vauva. Mutta arvaa mistä olen vieläkin onnellisempi, arvaa mikä on vieläkin tärkeämpää?” ”????” ”Se että sä olet vihdoin oma itsesi ja iloinen. Mä sain vihdoin takaisin sen ihanan iloisen tytön jonka kanssa menin naimisiin. Nää viimeiset vuodet on ollu tosi rankkoja”.

Olimme viikonloppuna vierailemassa appivanhempien luona. Juttelimme mieheni veljestä ja tämän perheestä. Kyselimme kuulumisia ja siitä miten mieheni veljen vaimo on parantunut tammikuisesta rasvaimusta. Appivanhemmat olivat hieman vaikeina, ja huomasin että he yrittivät kierrellä ja kaarrella puheissaan. Lopulta appiukkoni paljasti mitä oli tapahtunut.

Mieheni veljen vaimo oli ollut siis rasvaimussa, ja leikkauksen jälkeen hän oli ihmetellyt kun paino ei vain laske, vaan nousee. Häneltä otettiin verikokeita, ja hänen suureksi kauhistuksekseen hän oli raskaana. Häntä ja mieheni veljeä oli mietityttänyt kuinka paljon leikkaus noin aikaisessa vaiheessa on voinut vahingoittaa sikiötä (lääkärit eivät osanneet arvioida), mutta sitäkin enemmän heitä kauhistutti ajatus kolmannesta lapsesta. Arki on jo tarpeaksi rankkaa kahden lapsen kanssa, ja heillä ei ole tilaa (=omaa huonetta) kolmannelle lapselle. Sitäpaitsi veljen vaimo on aina lihonut raskauksien aikana, joka on aiheuttanut hänelle masennusta. Hän ei kuulemma kestäisi psyykkisesti enää lihoa.

YRITÄN olla tuomitsematta, varsinkin siitä näkökulmasta että sitä ei tiedetä onko nukutus mahdollisesti saattanut vahingoittaa sikiötä, mutta mulla tuli koko jutusta TOSI paha mieli. On se vaan niin he-le-ve-tin epäreilua että niin moni kärsii lapsettomuudesta, kun toisille kolmas lapsi olisi ihan kamala juttu. En tiedä miten olisin kestänyt tämän uutisen jos se olisi tapahtunut puoli vuotta sitten, ehkä sitä ei olisi meille kerrottu. Toivon vaan ettei mieheni veli vaimoineen ota tätä ikinä puheeksi meidän kesken, sillä pelkään sanovani jotenkin rivien välistä mielipiteeni. Eli sitä, että suren etteivät antaneet sille lapselle edes mahdollisuutta. En voi tunteilleni ja ajatuksilleni mitään, mutta yritän pitää turpani kiinni. 

t. ex-Haikaranpelätin 21+3

ps. Hmmmmm... Pötkylä ei taida olla kovin tyttömäinen nimi :) Täytyy kehitellä jotain muuta, kun se rupeaa näyttämäänkin jo ihan oikealta ihmiseltä eikä enää pötkylältä :)