Koko lapsettomuusajan ajattelin että sitten jos minä joskus olen niin onnekas että tulen raskaaksi, niin en valita mistään. No, ilmeisesti luonteeseeni kuuluu murehtiminen, huolehtiminen, negatiivisten skenaarioiden miettiminen ja yleinen suomalainen pessimistisyys, niin kaikenlaista tulee välillä valitettua. Enimmäkseen miehelle, muille en oikein kehtaa. Hävettää valittaa ääneen, en koe että minulla on oikeutta valittaa mistään kun vihdoin olen raskaana (vaikka kätilö sanoikin että saa), ja luulen että jos valitan mistään raskauteen liittyvästä, muut luulevat etten ole tarpeeksi kiitollinen. Kiitollisuus ja vaaleanpunaisissa pilvissä leijuminen ei ole minulle sama asia. Olen ihan mielettömän kiitollinen tästä raskaudesta -Pötkylästä ja ihan oikeasta mahdollisuudesta vihdoin saada oma lapsi.

Olenkin jo aiemmin valittanut paikallisesta julkisesta terveydenhuollosta raskauden jälkeen. Hoitojen aikana hommat pelasivat hyvin ja tapasin empaattisia lääkäreitä, mutta nyt koen todellakin itseni liukuhihnapotilaaksi, jonka pelot ovat turhia. Onneksi olemme molemmat töissä, joten olen voinut käydä yksityisellä ylimääräisissä skannauksissa, ja mikä tärkeintä -siellä on ollut ihania ja empaattisia lääkäreitä. 

Mikään ei ole ihanampaa kuin tuntea Pötkylän liikkeet, mutta toistaiseksi on paljon eroa kuinka paljon ja usein niitä tuntee. Jos menee kauan etten tunne mitään rupean ajattelemaan kaikkea kamalaa, mutta onneksi meillä on kotona se doppleri jolla on aina löytynyt sydänäänet. 

Mulla on ollut vkosta 13 asti kurja tunne alapäässä, varsinkin jos kävelen. Edes 10 minuutin matkan. Tuntuu ettei alapää jaksa "kannatella" sitä mitä sen yläpuolella on. Sen takia pelkään että kohdunkaulani on lyhyt (mutta sitä ei tutkita koska kaikki alapään kivut ovat kuulemma normaaleja) , ja sen takia en ole harrastanut mitään liikuntaa. Juu jumppaillut selkälihaksia silloin tällöin, mutta kävelyretket ovat jääneet väliin koska ne saavat tämän "painontunnesäryn" aikaan. Tänäänkin tuntuu kurjalta koska olen kävellyt lentokentän yhdestä päästä toiseen työmatkan takia. Ongelma ei ole kuitenkaan kipu, vaan pelko kohdunkaulan lyhyydestä. Ehkä voisin kysyä siitä yksityisen skannauksessa sunnuntaina, ehkä he näkevät tilanteen? 

On IHANAA että vatsa kasvaa, mutta tuntuu ettei vatsanahka anna periksi samaa tahtia. Varsinkin syömisen jälkeen kiristää ja ahdistaa, ja välillä on jopa epämiellyttävää hengittää. Tämä ei kuitenkaan huolestuta sen kummemmin.

Olen aina ollut huono nukkuja -käynyt pari kertaa yössä vessassa - mutta viime yöt olen pissannut melkein tunnin välein. Selällään olo ei tunnu hyvältä, joten yritän löytää hyvän kylkiasennon pitäen ylimääräistä tyynyä polvien välissä ja mahaa tukien. Kyljen puutuessa vaihdan puolta, mutta unohdan (niinkuin sängystä ylös noustessani) etteivät suorat vatsalihakset toimi kunnolla, joten puhisen kuin mikäkin vanhus. Mieheni kommentti yksi ilta: "sä kuullostat ihan niiltä läskeiltä joita pitää nostaa sängystä". Tämäkään riesa ei kuitenkaan huolestuta, mutta kieltämättä olen väsynyt. Mutta siihen saa kai tottua :) 

Painonnousu. Hmmm... en oikeastaan huolehdi painosta sen kummempaa, sitä on toistaiseksi tullut reilut neljä kiloa. En voi kuitenkaan liikkua koska alapäähään rupeaa kuitenkin sattumaan, ja en ainakaan rupea raskaana karppaamaan/laihduttamaan. Tulee mitä tulee, murehdin sitä myöhemmin, syön suht terveellisesti kuitenkin, ja silloin kun minulla on nälkä. No joo, ja en kieltäydy työpaikalla herkuista, mutten kyllä tehnyt niin ennenkään. Ainoa mikä minua ärsyttää hivenen on että todella moni kertoo kuinka vähän he lihosivat raskauden aikana. "juu mulle tuli sellanen pieni potkupallo, ja kaikki viisi kiloa jäi laitokselle, söin joka päivä karkkia". Good for you.

Muuta valitettavaa ei taida tällä kertaa ollakaan, ja toivottavasti ei tulekaan. Jos Haikaranpelätin puoli vuotta sitten lukisi tätä tekstiä, niin hän ärsyyntyisi kovasti, mutta mulla oli nyt tarve päästää kaikki valitukset kerralla ulos. Ehkä mä nyt nämä ulospäästettyäni osaan olla positiivisempi ja vaaleanpunaisempi.

Anteeksi jos loukkasin niitä joita ei vielä ole tärpännyt. Mä ajattelen joka päivä sitä miten he-le-ve-tin onnekas olen. Ja lukijoille anteeksi kanssa, yritän olla positiivsempi vastaisuudessa, niinkuin mun kai kuuluu.

t. (ex)-Haikaranpelätin 20+5