Mitä sitä toivottaisi sellaisena päivänä joka viimeiset pari vuotta on ollut ihan hanurista? Päivä joka syntymäpäivien, joulun ja uudenvuoden lisäksi muistuttaa kaikkia lapsettomuudesta kärsiviä siitä kuinka vuosi on taas vierähtänyt. Päivä jolloin kaikkien lapsettomien pitäisi ehdottomasti pysyä poissa Facebookista jossa pienten lasten äidit kilpaa hehkuttavat perheonneaan.

Mitä mä toivottaisin? Voimia? Tsemppiä? Voinko mä tehdä tai sanoa yhtään mitään, jotta edes yhden lapsettoman päivä olisi vähän parempi? Vai onko parasta pitää suu kiinni? En mä ainakaan olisi halunnut että kukaan olisi toivottanut mulle yhtään mitään vuosi sitten. Tänä vuonna olen ihan pirun onnekas ja kiitollinen: sain ensimmäisen ja toistaiseksi ainoan äitienpäivälahjani -potkun virtsarakkoon :) 

Miehen vanhemmat ovat olleet koko viikonlopun kylässä, ja vaikka ovatkin herttaisia niin oli helpotus vilkuttaa pihalla kun he vihdoin kaarsivat auton nokan maaseutua kohti. Viikonlopun ohjelmassa oli puutarhan hoitoa, ja mulla oli huono omatunto kun pysyttelin harjoitussupistelevan mahani ja kipeän selkäni kanssa muiden ahertaessa pihalla. Laitoin sentään ruoat ja hoidin tiskit, mutta oli aika turha olo. 

Appivanhemmat -vaikka ovatkin fyysisesti virkeitä -tuntuvat enemmän ja enemmän jumiutuneet henkisesti jollekkin omituiselle vuosikymmenelle. He valittavat jatkuvasti kuinka mieheni vanhempi veli "automaattisesti olettaa" että he ovat käytettävissä lastenvahtina, ja siitä kuinka hankala heidän päivänsä oli kun lapset piti hakea tarhasta muutaman päivän varoitusajalla. Näiden lasten toisilla isovanhemmilla (siis mieheni veljen vaimon vanhemmilla) ei ole muita lastenlapsia, ja he melkein elävät lapsenlapsiaan varten. Ostavat (turhankin) isoja lahjoja, ottavat mukaan lomalle, ja ovat aina käytettävissä. Ja mieheni vanhemmat ovat siitä megakateellisia. 

He ottivat kerran mieheni veljenpojan mukaan camping-viikonlopuksi, ja tästä lähtien veljenpojan pikkusisko on mankunut että hän pääsisi myös mukaan (appivanhempani eivät jaksa kahta kerrallaan). Kun mieheni veli kysyy että haluaisivatko he ottaa pikkusiskon, ärsyyntyät appivanhempani tästä kyselystä koska "he haluavat itse pyytää kun he haluavat, eikä sitä pitäisi pitää automaattisena että he voivat/jaksavat ottaa lapsia mukaan". Valittivatpa tänään siitäkin kun tämä perhe on nykyään niin iso että syntymäpäivälahjoihinkin menee hurja määrä rahaa. Hohhoijaa. 

En ole viitsinyt sen kummemmin miehelleni tästä sanoa (omia vanhempia ei saa haukkua muut kuin heidän lapsensa), mutta kieltämättä mietityttää että onkohan meidänkin prinsessa sitten joskus rasite heille? Omat vanhempani kun asuvat niin kaukana, niin toivoisin pikkuisemme saavan läheisen suhteen ainakin paikallisiin isovanhempiinsa. Mieheni ensimmäisen lapsen (heidän ensimmäisen lapsenlapsensa) syntyessä he olivat mukana KAIKESSA, jopa keskellä yötä sairaalan käytävällä päivystämässä kun veljenpoikaa synnytettiin kuusi vuotta sitten. Hänen ensimmäiset askeleensa, ensimmäiset sanansa ja ensimmäiset kakkapökäleensä olivat USKOMATTOMIA, mutta nyt kun noita lastenlapsia on tupsahdellut ripeään tahtiin, tuntuu että homma käy vaan vaivalloiseksi. 

Nyt taas lentää ajatukset liian pitkälle. Täytyy elää päivä kerrallaan ja ratkaista ongelma kerrallaan. Tänään on kuitenkin kaikki hyvin, ainakin täällä. 

t. (ex)-Haikaranpelätin 24+3