Ihana viikon loma etelän auringossa on nyt takana ja eilen oli edessä paluu arjen rutiineihin. Tunnen itseni huonoksi ja laiskaksi työntekijäksi kun tuntuu että mielenkiinto ja prioriteetit ovat jossain aivan muualla kuin töissä. Kesäkuun alussa aloittaa sijaiseni, joka on saanut vakituisen työpaikan. Tehtävääni ei kuulemma kannata palkata ketään ainoastaan vuodeksi, joten jännittää vähän että mikä minua odottaa kun tulen takaisin. Jos se uusi tyyppi onkin paljon parempi? Pomo ei osaa luvata muuta kuin että minua odottaa työ kun tulee takaisin, ei tiedä onko se sama työ vai jotain muuta.

Päivää ennen lomalle lähtöä sain jonkun ihmeen itkupaniikkikohtauksen. Alapääni on tuntunut raskaalta ja särkenyt, joten olin vakuuttunut kohdunkaulani olevan liian lyhyt. Päivä ennen lähtöä (reilu viikko sitten lauantaina) istuttiinkin sitten miehen kanssa 4 tuntia sairaalan päivystyksessä ja odotettiin että pääsisin ultraan. Olin vähän joutunut liioittelemaan harjoitussupistuksieni ja tiputteluvuotojeni määrää että pääsin tutkituttavaksi, mutten kadu noita valkoisia valheita pätkääkään. Kohdunkaulaa oli yli 4 cm ja se tieto auttoi lähtemään hyvällä omallatunnolla lomalle jossa kuitenkin tulee käveltyä. Itse en nähnyt ruudulta paljoakaan, mutta miestäni hymyilytti kun kohdunkaulan vieressä näkyi pari pientä jalkapohjaa jotka hävisivät vähän väliä kuvan reunasta. Mieheni kertoi myös että jossain vaiheessa jalat hävisivät kuvasta, ja yhtäkkiä niiden tilalle oli tullut pää. Mikä linssilude meidän prinsessa onkaan!

Siitä on kyllä lukemattoman monta vuotta kun olen viimeksi ollut tyytyväinen katsoessani itseäni peilistä bikinit päällä. Takapuoli on levinnyt, selluliitti valuu alemmaksi ja alemmaksi, ja käsivarret ovat paksuuntuneet, mutta olen niin onnellinen vauvamahastani. Mietin pari kertaa loman aikana että toivottavasti en pahoita kenenkään muun (lapsettoman) mieltä tämän ruhoni esittelyllä, mutta taisimme olla ainoat alle viisikymppiset vieraat hotellissamme. Viimeisenä lomapäivänä kun makasin aurinkotuolissa mieheni tuli suukottelemaan mahaani, ja katsoi sitten ympärilleen ja sanoi että toivottavasti täällä ei ole ketään lapsettomia. Tällaiset ajatukset eivät ole kovin tyypillisiä miehelleni, hän on yleensä sitä mieltä että me ollaan odotettu tätä niin kauan että hänellä on oikeus hehkuttaa ja paijailla mahaani julkisilla paikoilla niin paljon kuin haluaa. Mutta kai se lapsettomuus on jättänyt jonkunlaiset jäljet häneenkin.

Raskaana lomailu ei ole lainkaan pöllömpää (sata tuhatta kertaa mukavampaa kuin tämä työssä olo), vaikka tahti oli hitaampaa ja ylienerginen mieheni joutui menemään ehdoillani. En voinut kävellä pitkälle kun heti rupesi sattumaan alapäähän, mutta ongelma ratkaistiin taksihuristelulla ja sillä että minä istuskelin kahviloissa kun mieheni kiersi basaareja. Yhtenä yönä sain itkuraivokohtauksen, kun molemmat olkapääni olivat ihan puuduksissa (en pysty nukkumaan kuin kyljelläni ja hotellissa oli kivikovat patjat), nukkumisesta ei tullut mitään ja raivosin miehelleni että haluan perkele kotiin ja saman tien Jyskiin hakemaan pehmeän patjan. Mies oli juuri tullut baarista kotiin (hän tapasi sattumalta entisen työkaverinsa, ruotsalaisen 27-vuotiaan laihan blondin ja oli jatkanut Champions leaguen katsomista menemällä työkaverin kaveriporukan kanssa baariin) ja sekin kai otti päähän. Minun luvalla hän oli sinne mennyt, ja laittanut viestejäkin illan mittaan, mutta huonot yöunet sai hormonit kiehumaan. Ruotsalainen blondi. Hmph. En nähnyt koko akkaa mutta varmasti joku 45 kiloinen bimbo. Niin, ja miehen visakortti muuten hävisi samalla baarireissulla.

Ai niin, kerroin miehelleni että olen listannut blogiini hänen typeriä möläytyksiään. Hän naureskeli niille ylpeänä ja on nyt oikein päättänyt antaa minulle lisää kirjoittamisen aihetta. Lomalla kun mainitsin että meidän prinsessa nukkuu yleensä kun liikun tai puhun, niin mieheni totesi että ”kai se nyt nukkuu kun sun jutut on niin tylsiä”. Kotiin tultuamme kun yritimme änkeä samaan kylpyammeeseen ja sanoin että ”mä näytän tän mahan kanssa ihan…” ja hain sopivaa sanaa, mies keksi nokkelana hyvän lopun lauseelleni: ”elefantilta”.

t. ex-Haikaranpelätin 23+5

ps. mun mies ei oikeasti ole mikään mulkvisti, sillä on vaan välillä tilanteeseen (=mielentilaani) sopimatonta huumoria ja mulla kiehuu nykyään ehkä entistä helpommin. Kun vedin herneet tosta elefanttijutusta se on viimeiset pari päivää yrittänyt paikkailla tilannetta ja otan siitä kaiken irti :)