Olen tässä aamulla pyykkejä ripustellessani miettinyt että miten minun odotukseni eroaa tavallisesti/normaalisti/helposti raskautuneiden odotuksesta. Jokainen raskaus on toki yksilöllinen, mutta silti koko ajan on tuntunut siltä etten oikein sovi siihen "muottiin" johon minun tavallaan pitäisi. Koko vauvakuume- ja lapsettomuustaipaleemme ajan minulla oli sellainen mielikuva, että jos vaan joskus tulen raskaaksi, niin olen vaan megaonnellinen, kiitollinen ja en valita turhasta. Joskus ihan yrityksemme alkuaikoina lueskelin innokkaana raskauslehtiä, mutta jossain vaiheessa niistä rupesi tulemaan niin paha mieli, että keskityin vaan siihen raskautumiseen enkä halunnut edes ajatella liikaa millaista olisi olla raskaana. Olen yrittänyt koota ajatuksiani ja tunteitani odotuksen varrelta. 

1. Kolmannes

Kuplia vatsassa, toivoa, epätoivoa. Hysteerinen pelko siitä että tämä menee pieleen, ja vaikka jokainen (ja niitä oli monta!) ultra vakuutti kaiken oleva kunnossa , taustalla leijui ajatus että nyt mulla on vielä enemmän menetettävää. Kertoessani raskaudesta ystävilleni suurin osa rupesi ihanasti kiljumaan onnesta, kun itse yritin pysyä coolina -koska pelkäsin niin paljon menettämistä. Joka kolmas ajatukseni alkoi periaatteessa lauseella "jos kaikki menee hyvin". Jos jos ja jos. En uskaltanut uskoa ihan täysillä vielä, vaikka mieheni vakuutti että tippuisin yhtä korkealta vaikka uskoisin. Mutta pelosta huolimatta aina silloin tällöin suuni vääntyi hymyyn, haaveilin jostain konkreettisesta vauvaan liiityvästä, ja mietin miten hemmetin onnekkaita olemmekaan kun meillä on vihdoin mahdollisuus

2. Kolmannes

Toinen kolmannes on tavallaan ollut minulle vaikein. Ensimmäisen kolmannen aikana oli "normaalia" pelätä keskenmenoa, mutta nyt minun olisi pitänyt nauttia raskaudesta, uskoa siihen täysin, ja olla superenerginen. Ennen kuin sikiön liikkeet rupesivat tuntumaan, olin edelleen melkein yhtä epävarma kuin aluksikin, joten turvauduin ostamaan kotidopplerin. Vaikka sen käyttö oli välillä sähläystä, olen kuitenkin tyytyväinen ostokseen. Mielenrauhaultran sijaan helpotti kun sai kuulla tum-tum-tum-tum-tum. Viikosta 13 asti minulla oli kurja painontunne alapäässä, ja pelkäsin kovasti että kohdunkaulani olisi liian lyhyt (täällä Tanskassa ei kopeloida sisäkautta kätilöllä). Kamppailin koko ajan huonon omantunnon kanssa, jos valitin jostain raskauteen liittyvästä riesasta. Selkään sattui, alapäähän sattui, supistelut pelottivat, kun taas kaikki muut samoilla viikoilla olijat jumppasivat ahkerasti ja pesivät ikkunoita. Petyin jotenkin itseeni kun en lapsettomuustaustastani huolimatta osannut nousta kaikenlaisten pinnallisten ajatusten yläpuolelle, vaan ärsyynnyin kun mahani suurta kokoa kommentoitiin ja ihmeteltiin jatkuvasti. 

3. Kolmannes

Suuri henkinen virstanpylvääni olivat ne 28 viikkoa, jolloin lapsellamme olisi hyvä mahdollisuus selviytyä hengissä. Rupesin uskomaan tähän enemmän ja enemmän. Annoin miehelle luvan maalata vauvanhuoneen seinät vaaleanpunaisiksi, ja rupesimme ostelemaan enemmänkin tavaroita. Henkisesti tämä viimeinen kolmannes on ollut kaikista helpoin, en ole pelännyt enää niin paljon, ja ne fyysiset riesatkaan ei tunnu itseasiassa niin paljon toista kolmannesta ihan hirveästi kamalammalta. Juu, onhan nukkuminen tosi hankalaa ja käveleminen hidasta lyllerrystä, mutta oli se perhana rasittavaa istua lentokoneessa työmatkalla kun mikään asento ei sopinut, ja kun laukkujen nostelu aiheutti supistuksia. Aloitin äitiysloman suht aikaisin kesälomalla, ja se on tuntunyt hyvältä. Synnytys ei ole jännittänyt toistaiseksi, mutta nyt kun tiedämme tyttömme olevan isokokoinen, niin vatsaan on tullut perhosia. Mua on aina ärsyttänyt Facebookissa valitukset siitä miten synnytys ei lähde käyntiin (on varmaan hirveeeeetä odottaa ne vikat 2 viikkoa), joten mulla on pikkuisen huono omatunto siitä että toivon synnytyksen käynnistyvän ennen laskettua aikaa. Jos toinen kerran viihtyy siellä, niin olen minäkin itsekäs kun haluaisin synnyttää alle nelikiloisen vauvan / synnyttää alakautta.  

Koko raskausaika

Huono omatunto siitä etten nauti tarpeeksi. Tai olenhan minä nauttinut -pullistellut mahaani, lyllertänyt joskus vähän enemmän kuin tarvitsisi, keikistellyt huomion keskipisteenä kun mahastamme puhutaan, ja ihastellut kaikkia niitä ihania juttuja mitä meidän prinsessallemme on annettu lahjaksi. Huono omatunto siitä etten ole muka tarpeeksi kiitollinen jos valitan. Raskaana olevat valittavat, ja kätilö sanoi sen olevan normaalia, mutta mietin tottakai kenelle valitan. 

Mun on ollut myös vaikea vaihtaa identiteettiä ja hypätä lapsettoman roolista siihen toiseen rooliin. Olla se iso maha joka tekee muille pahan mielen, ja ihastella niitä juttuja jotka ennen ahdistivat. Pikku hiljaa huomaan muuttuvani vähemmän lapsettomaksi ja enemmän "normaaliksi" odottajaksi, mutta se on ollut hankalaa. Haluaisin niin suoda lapsettomille ystävilleni tämän ilon, haluaisin lohduttaa ja kannustaa ja halata ja sanoa että "kyllä se siitä", ja harmistun siitä että tukeni ei ole enää vertaistukea. Haluaisin sanoa tai tehdä jotain mutten voi tehdä yhtään mitään. Sen verran "lapseton" huomaan vielä olevani, että tunnen pienen kateuden pistoksen kun joku plussaa "helposti". 

Silloin ajattelen Sydänjään loistavaa termiä lainaten -vitunmoinen tuurihaukka. Ja hetken päästä ajattelen -niin olen minäkin. 

t. ex-Haikaranpelätin 36+6