Reilu vuosi sitten  -muutama kuukausi kaavinnan jälkeen - kun olimme lomailemassa kummipoikani luona, lauloin kummipojalleni "Ei muumitaloa lukita yöksi, hei muuumi...". Tämä laulu toi miehelleni niin konkreettisen muistutuksen siitä millainen äiti voisin olla, ja hän rupesi itkemään. Ja sitten rupesin minä. Ja me menimme kävelylle juttelemaan kaikesta siitä miten vaikeaa meillä oli, ja tulimme hetken päästä pyyhityin silmin ja pirteän tekonaamarin kanssa takaisin muiden seuraan. Minua pelotti enemmän kuin mikään muu etten ikinä saa omaa lasta. 

Eilen lauloin omalle lapselleni samaa laulua. Istuin keinutuolissa, hän tuijotti minua syvälle silmiin eikä varmasti tajunnut miksi äitiä rupesi yhtäkkiä itkettämään (jos hän edes huomasi). Ne olivat onnen kyyneleitä.

En edelleenkään tiedä oliko näillä kuluneilla vuosilla tarkoitus, mutta rakkaamme on joka ikisen vuoden ja kyyneleen arvoinen. Ehkä se tarkoitus oli se, että me saimme juuri hänet. Juuri siitä munasolusta ja siitä siittiöstä jonka laborantti valitsi ICSI:iin.  

Meidän kulta. Hän on oikeasti täällä :)