Hetki koneella, sitä omaa aikaa. Pitäisi pyykätä, siivota, levätä tai tehdä jotain muuta hyödyllistä, mutta tulin tähän koneelle. Vauva nukkuu, mies on fysioterapeutilla kuntouttamassa leikattua polveaan, ja haikaraemo-zombie istuu räjähtäneen näköisenä hieman yli 38 asteen kuumeessa koneen äärellä. 

En tiedä onko tämä arki sitä mitä odotin. En uskaltanut odottaa kovin paljoa, kun pelkäsin niin paljon että jotain menisi pieleen. Luin ummet lammet raskaudesta ja synnytyksestä, mutta vajaa kolme viikkoa sitten olin ihan pihalla että mitä tällaisen kanssa tehdään. Mitä sille voi tehdä kun se vaan huutaa. Ei mitään. 

Olimme sairaalassa kolme vuorokautta, ja se oli ihan kamalaa. Me saatiin terve, rakas, kauan odotettu tyttö, ja minä idiootti vaan itkin. Väsymyksestä, ja siitä riittämättömyyden tunteesta, kun ei voinut lohduttaa nälkäistä tai vatsavaivaista vauvaa. Alapää oli ihan tohjona (edelleen tosi arka), joten mies joutui kävelemään öisin pitkin sairaalan käytäviä huutavan vauvan kanssa. 

Maito nousi pikkuisen neljäntenä päivänä, ja päätimme miehen kanssa että nyt loppu vauvan huudattaminen ja nälässäpito, annetaan sille rinnan jälkeen korviketta niin kauan kunnes se on täynnä. Aaaaaah. Ja vauva nukkui. Jopa kolme tai neljä tuntia putkeen. Kunnes sairaanhoitajatäti sanoi että vauva on lihonut liikaa (puoli kiloa viikossa), ja että olemme tulkinnut imemisen tarpeen näläksi. Saimme uudet ohjeet (korviketta vain iltaisin), kun sitten seuraavalla viikolla vauva oli lihonut vain 50 grammaa. Ja taas huono omatunto siitä että ollaan pidetty sitä nälässä. 

Vuokrasin vauvantarvikeliikkeestä lypsykoneen (näyttää aika humoristiselta kun on letkut molemmissa tisseissä), ja maitoa rupesi tulemaan enemmän noin viikko sitten. Korviketta meni ehkä desi päivässä (iltaisin ja öisin), ja vauva saattoi nukahtaa tissille naama maidossa. 

Kunnes eilen.... 

AAARGH! Heräsin kuumeeseen ja siihen että oikea tissi oli tosi kipeä. Kuumaa suihkua, imetystä, pumppausta, hierontaa, lämmintä kylpyä, litrakaupalla vettä -kaikki konstit on käynnissä. Kävin tänään lääkärissä, ja kuulemma on maitotiehyet tukossa, soittavat jos ovat tulehdusarvot korkealla. Vasta jos on VIIKON kuumetta, saan jotain antibioottia. Mä olen ihan tööt ja poikki, mutta en voi antaa vauvaa miehelle hoidettavaksi enempää kuin nyt, kun tätä riesaa hoitaa paremmin imetys, ja mulla ne tissit kuitenkin on. 

Sitten mulla on huono omatunto kaikesta. Siitä että annoimme vauvan nukkua auton istuimessa liian kauan, jotta ehtisimme syödä Mäkkärin takeawayn kotona (se herää kun se siirretään). Siitä, kun mieheni joutuu huonolla polvellaan tekemään pitkiä vauvalenkkejä, kun mulla on kuumetta ja alapäähän sattuu edelleen jos kävelen/seison yli 10 minuuttia. Siitä että olen kanaemo ja neuvon miestäni kun hän tekee jotain "väärin". Siitä että kärvistelemme mieheni kanssa toisille aina silloin tällöin, ja siitä että mua ottaa päähän jos vauva ei nuku silloin kun mä haluan ja mua nukuttaa. Siitä että mua harmittaa niinkin pinnallinen juttu kuin ulkonäköni (raskaus piti PCO-akneni poissa, ja nyt se on tulossa takaisin), ja samalla siitä että kuljen likaisissa verkkareissa tissit paljaana pitkin kotia (eikö mun pitäisi panostaa itseeni?). Siitä että otan hyväksi tarkoitetut neuvot turhan paljon itseeni (kuten lauantaina vieraillessamme miehen veljen luona, heidän huutaessa ja mekastaessa mieheni vei yliväsyneen ja kiukuttelevan vauvan vaunulenkille, emäntä neuvoi että "kannattaa varoa, tosta voi tulla huono tapa, se ei kohta osaa nukahtaa ilman että te aina teette noin". Ehkä, mutta me oltiin kylässä, mua väsytti ja mä halusin sen uneen NYT). Ja siitä että olen kateellinen miehelleni joka saa harrastaa ja tehdä omia juttuja paljon enemmän kuin minä. 

Kyllä tää tästä. Tätä me haluttiin, ja ei ole kertaakaan tarvinnut epäillä rakkauden määrää pientä prinsessaamme kohtaan. Univelka, kuume, suuri elämänmuutos -kaikki jotenkin kymmenkertaistaa mun tunneskaalani. Laidasta laitaan :)