Olen viime viikkoina miettinyt paljon sekundääristä lapsettomuutta. Viime viikolla yksi tuttuni äitikerhosta (kolmen lapsen äiti joka raskautuu miehen alusvaatteiden pyykkäyksetä) ilmoitti että on itsekästä tehdä maailmaan vain yksi lapsi, hän ei ikinä olisi selviytynyt isänsä kuolemasta jollei hänellä olisi sisaruksia jakamassa surua. Lisäksi Sydänjään mahtavan blogin uusin kirjoitus sai minut pohtimaan asiaa vielä enemmän. Ennen olin ihan oikeasti lapseton, ja nyt en tiedä oikein mikä olen. Sekundäärisesti lapseton? Ex-lapseton? Hedelmällisesti rajoittunut? Lapsellinen lapseton? 

Joiltain osin ajattelen edelleen kuin lapseton. Saatan vieläkin raskausuutisia kuullessani ajatella happamia ajatuksia että huhhuh olipas nopeasti/huonoon elämäntilanteeseen, tosin samanlainen ahdistus niistä uutisista ei enää tule. Olen haikeana pakkaillut vauvamme pieneksi käyneitä vaatteita, koska niille ei välttämättä tule enää käyttöä. Saatan katsoa hieman kateellisena toisiaan pusuttelevia pieniä sisaruksia lähipiirissä, ja muistelen kaiholla miehen veljentytön suukkoja isolle masulleni. Saakohan meidän kultamme ikinä suukottaa äitinsä mahaa samasta syystä? 

Mutta toisaalta, mullahan on nyt vauva. Maailman ihanin vauva, joka ansaitsee tasapainoisen äidin. Olen miettinyt mahdollisia tulevia hoitoja, ja en osaa päättää mikä olisi enemmän "oikein" lapsemme kannalta: mennä hoitoihin joskus uudestaan, ja antaa kullallemme yksi ihanimpia lahjoja elämään -sisaruksen (siis tietenkään ei ole selvää että hoidot onnistuisivat), vai olla menemättä koska niissä hoidoissa on sitten se riski että ahdistun taas sen kamalan härdellin pyörteissä. 

Tai tuskin se sirkus olisi ihan niin kamalaa uudella kerralla, haluan ainakin uskoa. Olen saanut olla raskaana, olen kokenut sen maagisen hetken kun lapseni tuodaan rinnalleni, ja olen nyt äiti. Minun ei tarvitse pelätä enää totaalista lapsettomuutta, ja kroppani on ihan nyt todistetusti pystynyt raskautumaan.  

Toisaalta... jos lähdemme hoitoihin ja niistä tuleekin rankkoja, en usko että saisin välttämättä kovin paljon tukea. Oikeasti lapsettomilla on ihan mahtava tiivis tukiverkko (ehkä ainoa asia mitä kaipaan lapsettomuusvuosilta), heillä on oikeus valittaa elämän rankkuudesta ilman että joku ilmoittaa että sulla ei ole oikeutta valittaa mistään, ja muutenkin heidän tuskansa on helppo (tai ainakin helpompi!) ymmärtää, ainakin jollain tasolla. Voisin kuvitella, että jos jatkaisin blogia mahdollisten uusien hoitojen aikana, tänne ilmaantuisi liuta katkeria vittuilijoita jotka kertoisivat minun olevan huono ja epäkiitollinen äiti kun kehtaan surra sitä kun toista lasta ei tule. 

Onko toisen lapsen haluaminen sitä että ei ole muka kiitollinen siitä lapsesta minkä on saanut? Onko toisen lapsen, tai ylipäätäänsä lapsien, haluaminen itsekästä? Tai olenko itsekäs jos en edes yritä tehdä toista lasta, jolloin en soisi rakkaallemme sisaruksen mahdollisuutta? Voinko "korvata" sisaruksen lapsellemme pitämällä tiivistä yhteyttä esim. hänen serkkuihinsa? Loukkaanko niitä oikeasti lapsettomia samaistumalla heihin kun mietin uusia hoitoja tai jos koen samankaltaisia tunteita kuin he? Tuleeko ainoista lapsista pilalle hemmoteltuja diivoja? 

Tällä hetkellä tuntuu siltä että jos joskus ensi vuonna riittää rahaa ja henkisiä resursseja, niin saattaisimme ostaa kolmen ICSI:n paketin yksityiseltä. Toisaalta nyt on aivan liian aikaista päättää mitään. En ainakaan halua ruveta toivomaan ihmettä joka kuukausi, vaikka joka tuutista kerrotaankin niitä tarinoita että se toinen tuleekin sitten helpommin. En jaksa joka kerta selittää että mieheni paikallaan makaavat ja epänormaalin näköiset siittiöt tuskin ovat oppineet uimaan ihan minun raskauteni vaikutuksesta, totean vain "mmmmm".