Ongelma

Parisuhde elää jotenkin väljähtänyttä kautta. Minä olen päivät lapsen kanssa, mies töissä. Mies tulee myöhään kotiin töistä, istuu valmiiseen ruokapöytään (toki kehuu ruokaa), leikkii hetken lapsen kanssa ja menee sohvalle röhnöttämään väsyneenä. Vaihtaa vaipan jos käsken, silloinkin asiasta saa huomauttaa useamman kerran. Silloin tällöin kantaa jopa ruokalautasensa keittiöön. Minä siivoan ruokailun jäljet (konttaan pöydän alla tiskirätin kanssa), täytän astianpesukonetta, pesen tuttipulloja, otan lapsen silloin kun se rupeaa kiukuttelemaan, ja ripustan pyykkiä kuivumaan miehen katsoessa elokuvaa jonka kesken hän jossain vaiheessa nukahtaa. Kysyn mieheltä haluaako hän laittaa lapsemme nukkumaan, johon hän huokaisee: "mut mun vuoro oli eilen", näkee vääristyneen ilmeeni ennen ja tajuaa heti sanoa että tottakai hän haluaa nukuttaa tyttärensä. 

Mieheltä tulee kommentteja hiljaiseloon makuuhuoneessa. Jossain vaiheessa hän ilmoitti että minun pitää tehdä aloite, koska hän ei näköjään osaa ajoittaa hommaa oikein. Anteeksi kuinka? Siinä tuttipulloja tiskatessani, miehen maatessa sohvalla, siinäkö ne halut yhtäkkiä tulisivat? Taitaa muuten olla taas hiivatulehduskin. 

En ole harrastanut pääsiäisen jälkeen liikuntaa. Flunssien jälkeen on ollut hankalaa saada itseä taas niskasta kiinni, ja olen lihonut kilon. Yhdeksän siis tippui kevään aikana, ja periaatteessa ihan hyvä että ainoastaan yksi tuli takaisin, mutta heti kun mässää ja pitää taukoa liikunnasta, tuntuu että ne 62 kiloa roikkuvat eri tavalla kun kuukausi sitten. 

Sen sijaan mieheni on ehtinyt harrastaa. Työn puolesta on iltamenoja, ja muutenkin pitää kiirettä. Minä odotan viikonloppuja kuin kuuta nousevaa, ja petyn kamalasti jos mies ilmoittaa että juuri tänään tulee tärkeä jalkapallomatsi, ja juuri ne kaverit joita hän ei ole nähnyt vuoteen ovat tulossa käymään kaupungissa. 

Parisuhteeseen pitää panostaa, toitotetaan joka paikassa. Viimeiset monta kertaa kun olemme yrittäneet jättää tyttäremme tuttujen naapureiden hoidettavaksi, hänet on tuotu vartin päästä huutavana takaisin. Eihän sellaista voi viedä hoitoon, ja jos veisi niin nauttisiko siitä romanttisesta leffaillasta kun tietää että kultamme itkee jossain? 

Missä helvetin vaiheessa musta tuli tällainen kulahtanut, nalkuttava akka? 

Mistä se johtuu?

Naisen elämä muuttuu kai enemmän äidiksi tulon myötä. Olen ensisijaisesti äiti, saan suukoteltua ja halittua päivän mittaan enemmän kuin tarpeeksi, joten miehelle unohtuu osoittaa hellyyttä. Vaikka kuinka rakastan lastani ja nautin suunnattomasti niistä hetkistä kun hän kikattaa sylissäni tai antaa märän pusun, olen ehkä kateellinen miehelleni että hän menee enemmän. Olen jotenkin jämähtänyt tänne kotiin, ja pitäisi vaan saada raahattua itseni ihmisten ilmoille. 

Osa tästä blaaaaah-fiiliksestä selittyy varmaan myös liikunnan puutteesta. Kun liikun, voin paremmin. Itsetuntoni kohoaa, ja pääsen pois neljän seinän sisältä. Ja minun poissaollessani miehen on PAKKO tehdä kaikki asiat kotona, joskin omalla tavallaan. 

It takes two to tango, ja mieheni on varmaan yhtä syyllinen tähän tilanteeseen. Hän on tottunut siihen että hoidan kodin, eikä enää osaa automaattisesti ajatella että ruoan jälkeen astiat laitetaan koneeseen. Niin joo, tekeehän se työn lisäksi puutarhahommia, mutta muu kodinhoito on kokonaan minun harteillani. Ellen nalkuta että tee sitä ja tee tätä, kyllä se sitten tekee. 

Mitä sille voi tehdä? 

Ehdittiin jutella viikonloppuna hetken. Mies lupasi auttaa enemmän kotitöissä iltaisin, ja komensi että minun pitää mennä illalla jumppaan. Hän on koko ajan kehottanut että minun pitäisi olla aktiivisempi, eikä ajatella että nyt kun mieheni on ollut kaksi iltaa poissa putkeen, niin minun "pitäisi" olla kotona jotta saadaan yhteistä aikaa. 

Joku ehdotti jo terapiaa. Emmäävaantiiä. 

Mitä muuta voi tehdä?