Voi että mua kyrsii. Anteeksi jos jauhan samasta asiasta koko ajan (mennäkö hoitoihin uudestaan vai ei, ja mahdollisesti milloin), mutta se nyt on vaan asia joka pyörii mielessä, ja johon tuttavapiirillämme riittää mielipiteitä. 

Sekä miehelläni että minulla on sisaruksia. Olisi vaikea kuvitella elämää ilman heitä, koska he ovat aina olleet osa elämäämme. Niinkuin vanhempammekin. On täysin absurdia miettiä millaista elämä olisi ilman heitä. Olisiko sydämessä joku tyhjä aukko? Jos jotain kamalaa kävisi -esimerkiksi vanhempani kuolisi (ja kyllähän joskus niin tapahtuu) - onko sisarus ainoa ihminen maailmassa jonka kanssa sen surun voi jakaa? 

Taas viikonloppuna keskustelin erään lapsettoman ("hankinta" ei ole vielä ajankohtaista) pariskunnan kanssa, molemmat isoista perheistä. He olivat ehdottomasti sitä mieltä, että meidän kannattaa -jos vaan voidaan - yrittää saada sisarus, koska KAIKKI ainoat lapset jotka he tuntevat ovat "vaan erilaisia".  Jotenkin itsekkäitä. Jotain vielä jota he eivät pystyneet määrittelemään. 

Siitä keskustellessamme, kunnon ärsyyntymisvitutuksen kupliessa sisälläni, mietin viimeviikkoista miehen veljen perheen vierailua. Tyttäreni 2-vuotias serkkupoika (jolla on muuten kaksi vanhempaa veljeä) sulki koko mukaaan otetun rekka-autokokoelmansa syliinsä ja rupesi itkemään kun tyttäremme yritti kontata hakemaan häneltä yhtä rekka-autoista. Ei siinä mitään, eihän 2-vuotiaan voi olettaa ymmärtävän kovin paljoa, mutta vanhempien kommentti (ja tämä sama on käynyt aiemmin) oli pojalleen "voooooi, yrittääkö se serkkutyttö ottaa sun autoja, voi sitä kun se on mahdoton" sen sijaan että he olisivat ilmoittaneet pojalleen että hei kuule poika sulla on viisi autoa, kyllä se serkku saa leikkiä yhdellä. Meille taas on itsestäänselvyys että vastaavassa toimittaisiin jälkimmäisellä tavalla. Noh, emme tietenkään viitsinyt kehottaa serkkupoikaa jakamaan leluja koska hänen vanhempansa eivät tätä tehneet, joten yritimme turhaa saada tyttäremme kiinnostumaan omista leluistaan. 

Löysin nettipalstalta yhden keskustelun, jossa viitattiin johonkin englantilaiseen tutkimukseen (en löytänyt linkkiä) jonka valossa ainoat lapset ovat hieman paremmin kouluttautuneita kuin monilapsisissa perheissä kasvaneet. Vanhemmilla on mahdollisuus tarjota enemmän elämyksiä, parempi koulutus (ei ilmaista kaikissa maissa), ja lapsen ei tarvitse kilpailla sisarusten kanssa. Varmasti löytyy useita tutkimuksia jotka osoittavat jotain ihan päinvastaista, mutta mielenkiintoista nähdä tällainenkin näkökulma. 

Nämä perhesuunnittelun päätökset pitää tietenkin tehdä omalla sydämellä, ja on aivan turha kuunnella muiden mielipiteitä saatika tieteellisiä tutkimuksia. Silti minua ärsyttää valtavasti ne "ainoat oikeat" mielipiteet, ja niiden argumentointi omilla subjektiivisilla kokemuksilla. Tai lässytyksellä siitä miten lapsi vain tarvii rakkautta ja miten materialla ei ole lapselle väliä missään vaiheessa. Tämä "tuputus" saa minussa usein päinvastaisen reaktion aikaan -perkele jos meidän tyttö jää ainoaksi niin sehän tulee pärjäämään hyvin. Ehkä nämä "lässyttäjät" osuvat arkaan paikkaan, ja koen että he tavallaan laittavat negatiivisen etukäteisleiman tyttärellemme, jos emme lähde hoitoihin tai jos hoidot eivät onnistu. 

Äh. 

t. x-Haikaranpelätin 62 kg (pläääh) ja 8,5 kk ikäinen prinsessa. Konttaa kovaa vauhtia, ja nousee jatkuvasti jaloilleen tutkimaan maailmaa sieltä noin 75 cm:n korkeudelta