Eilen illalla tuli miehen kanssa puheeksi lapsemme kouluun meno. Siihen on niin monta vuotta, että emme ole ajatellut asiaa sen enempää, ja ostaessamme taloa kunnasta kiinteistövälittäjä jopa mainosti että lähikoulumme on hyvä ja suosittu. 

Mieheni veli perheineen kävi eilen kylässä, ja juttelimme hänen tyttöystävänsä vanhemman pojan (edellisestä suhteesta) vakavista ongelmista koulussa. Itse olen sitä mieltä että suurin osa ongelmista johtuu huonosta kasvatuksesta (hänelle huudetaan paljon, häntä haukutaan jos hän tekee samaa juttua josta pienempää veljeä kehutaan jne) ja sen myötä huonosta itsetunnosta, mutta kaipa vanhempien ero taisteluineen on myöskin vaikuttanut asiaan. Tilannetta ei tietenkään paranna se, että miehen veli perheineen asuu kaupungin vuokra-betoni-ghettossa, jossa on keskimäärin enemmän sosiaalisia ongelmia. Vanhemmat ravaavat viikottain juttelemassa koulun kanssa, ja psykologit sekä "kunnantädit" ovat mukana auttamassa. Tilanne menee vain huonompaan suuntaan, ja hänen ainoat kaverinsa ovat pari muuta kiusankappaletta jotka myöskin käyttäytyvät huonosti ja kiusaavat muita oppilaita. 

PERIAATTEESSA olen sitä mieltä, että on kamalan väärin että lapset laitetaan eri kasteihin jo esikouluiässä. Toisaalta, periaatteita tärkeämpää minulle on että lapseni saa hyvät mahdollisuudet elämässään. Alueen kunnallinen koulu on siis ihan moitteeton, mutta mistä minä tiedän mitä kuudessa vuodessa ehtii tapahtua? Naapurikunnissa kun on paljon maahanmuuttajia ja enemmän "sosiaalitapauksia" (tiedän, kuulostaa KAMALALTA), niin eihän sitä tiedä miten alueen koulukuviot muuttuvat ennen tyttäremme koulun aloitusta. 

Lähiympäristössä on yksi yksityiskoulu, jonka sivuilla surffasin eilisillan. Sivuilla mainostetaan pieniä ryhmäkokoja (mikä voi olla eduksi jos meidän tyttärellämme olisi esim. oppimisvaikeuksia) ja kehutaan opetuksen hyvää laatua. Koulu on kristillinen koulu, ja se herättää ristiriitaisia tunteita. Vaikken itse ole kovin ahkera kirkossakävijä, niin uskon että kristilliset arvot ovat kuitenkin ihan hyvä perusta elämälle, mutta päivittäinen rukous ja raamatunluku tuntuvat olevan aika kaukana siitä mihin meillä on kotona tututtu. Mieheni kommentoi puolivitsillä: "no sithän siellä ei ole niin paljon sählämeitä", jonka jälkeen tökkäsin häntä kyynerpäällä. Minulla ei ole mitään sitä vastaan, että tyttäreni leikkisi muslimilasten kanssa, mutta toivoisin hänen kaveripiirinsä tulevan pääasiassa tavallisista hyvinvoivista perheistä. Ei tarkoita hyvinvoivilla varakkuutta, vaan että voidaan hyvin. 

Päätimme mieheni kanssa niin, että haemme paikkaa yksityiskouluun (sinne on jonoa, voi olla jopa myöhäistä) ja jos tyttärellemme tarjotaan paikkaa vuosien päästä, teemme päätöksen sitten. Koulu maksaa noin pari sataa euroa kuukaudessa, mutta ajattelen että tarhamaksuihin silloin tottuneena se on normaali osa meidän menoja. 

Vaikeita päätöksiä. Mitäpä sitä ei vanhempi tekisi lapsensa vuoksi? Kunpa vain tietäisi mikä olisi parasta! 

t. mietteliäs x-Haikaranpelätin ja räkäinen yökukkuja 8,5 kk

ps. Ei. En ole perussuomalainen.