Jokainen meistä on varmaan joskus ajatellut katsellessaan tuttavapiirissä olevan äidin toimintaa: huh mikä kanaemo! Ainakin minä olen joskus. Tiedettehän tyypin. Äiti joka ryntää salamana lohduttamaan tissi tarjolla seisoma-asennosta pehmeälle vaippapepulle pyllähtänyttä lasta. Äiti joka steriloi puolivuotiaan tutin joka kerta kun se on hipaissut lattiaa. Tai äiti joka antaa esikouluikäisen terrorisoida vanhempien seksielämän nukkuessaan ainoastaan vanhempien välissä. Äiti joka selittää että kyllä se kaupassa käyminen riittää omaksi ajaksi, ei me miehen kanssa tarvita aikaa kahdestaan, kun tuolla lapsella on niin kamala eroahdistus, että se saa traumoja jos menen paskalle ovi kiinni. Tai vaikka äiti joka on lukenut Keltikangas-Järvisen sepustuksia turhan kirjaimellisesti, ja päättänyt että lapselle on parasta kun linnoittaudutaan neljän seinän sisälle kouluikään asti. 

Minä tunnustan. Minunkin sisällä asuu pieni Kanaemo. Saatan aamulla ennen töihin lähtöä suukottaa tytön viiteen kertaan, kertoa rakastavani häntä, ja meinata unohtaa hyvästellä miehen siinä samassa. Osa minusta nauttii niistä muutamista aamuista kun tyttö tarrautuu minuun kiinni tarhaan lähtiessä, vaikka toisaalta on mukavaakin kun hän useinmiten juoksee iloisesti muiden lasten joukkoon leikkimään. Kävin viimeksi toissa yönä katsomassa hengittääkö hän, kun pelkäsin että olin pimeässä iltapullon jälkeen laittanut liikaa ikeniä puuduttavaa ainetta kiemurtelevan tytön suuhun. 

Me äidit ollaan niin erilaisia, ja lapset vieläkin erilaisempia. Oma tapa olla äiti on monen tietoisen valinnan sekä tiedostomattoman käyttäytymien (esim. jos tekee tietämättään niin kuin oma äitinsä aikoinaan) summa. Jokaista suht normaalia kasvatustapaa puolustaa jonkunlainen tutkimus, ja siihen voi aina vedota jos tuntuu tarvetta arvostella niitä jotka kasvattavat eri tavalla. Niin ja lapset, jotkut on vaan enemmän kiinni äidin helmassa, ja toiset luonnostaan reippaampia ja sosiaalisempia. 

Itse olen huomannut että kanailuni on vähentynyt kun lähdin töihin. Olemme mieheni kanssa tasavertaisempia, ja isä kelpaa ihan yhtä hyvin (tai itkuraivarin aikana huonosti) kuin äitikin. Itse asiassa kun aloitin työt elokuussa, ja mies oli paljon kotona kun tarha aloitettiin lyhyinä päivinä, huomasin että välillä lohdutusta haettiin enemmän isältä. Se pisti välillä kanaemon rinnassa. Veikkaisin, että kotiäitinä kun on enemmän "vaan äiti" (vaikka itsestähän se on kiinni mitä on) tulee kanailtua enemmän, ja ne äidit jotka ovat pitkään kotona, ovat "uraäitejä" (kamala sana!) keskivertoa kanaemomaisempia. Kunnes tulee toinen lapsi, ja kolmas. Siinä vaiheessa ei enää kaikkeen reagoidakaan, eikä voi hössöttää jokaisesta asiasta. 

Lapsien normaaliin kehitysvaiheeseen kuuluu eroahdistusta, mutta välillä tuntuu siltä että ahdistus on joillekin äideille suurempi kuin lapsille. Mikä on normaalia vanhemman ja lapsen välistä symbioosia, ja kuinka paljon kanaemot "tekemällä tekevät" lapsen riippuvaisen itsestään? Minä en osaa arvioida kuinka paljon joku muu tarvitsee omaa aikaa, treffejä miehen kanssa tai vaan mahdollisuutta nukkua yön läpi. Oman hyvinvoinnin verukkeella ei tarvitse tietysti luuhata baareissa jatkuvasti, mutta uskon että pidemmän päälle tekee hyvää päästä neljän seinän sisältä ulos, ja eroon lapsesta. Edes yhdeksi illaksi. 

Kot kot! 

t. edelleen flunssainen x-Haikaranpelätin ja 1-vuotias tipu (joka nauttii tanssimisesta Ipanapa-levyn tahdissa!)