Mun on ihan pakko tunnustaa. Mä luulin oikeasti olevani raskaana. Mä olin testannut roskishaamun (vaikka TIEDÄN että testiä ei saa enää katsoa liian myöhään), mutta en uskaltanut edes kirjoittaa siitä täällä. Ja mä petyin oikeasti tosi paljon. Enemmän kuin mä uskalsin täällä ääneen sanoa. Mä pelkäsin että mua syyllistetään ettenkö muka rakastaisi/arvostaisi lastani tarpeeksi. Voi miten paljon rakastankin! Ja voi miten haluaisin suoda hänelle sisaruksen. 

Mä en ole mitenkään ihan rikki, mutta mä olen vaan "plääh". Ensin tuli se negatiivinen testi, sitten tuli oksennustauti koko perheelle (ja miksi mä en edes laihtunut?), ja nyt mun pomo ilahdutti mun osastoa jakamalla meidät "kahteen kastiin" - ja minut siihen alempaan. Sellainen perseennuoleskelija ämmä laitettiin ylempään kastiin, voi että kun potuttaa. Sama titteli muuten kuin mulla, mutta senior siinä edessä. Ja mä olen tietenkin mielestäni paljon parempi, ollut osastolla kauemmin ja silleen. Mä järkytyin siitä niin paljon, että rupesin pillittämään meidän osaston kokouksessa. Noloa. Yhtäkkiä kaikki tunteet purkautu tollasessa tilanteessa. Onneks meitä oli vain naisia paikalla. 

Työmotivaatio on siis ihan nolla. Olen ihan valmista tavaraa uuteen työhön tai äitiyslomalle. Mielummin äitiyslomalle, mutta uusi työkin piristäisi päivää. 

Ja sitten mua harmitti kun annoin äitiysvaatteeni lainaan ystäväni tyttöystävälle. Heillä on taloudellisia huolia, joten TOKI haluan auttaa, mutta olisin halunnut pitää ne. 

Ja sitten mä huomaan vahtaavani tyttäreni tarhakavereiden äitien mahoja. En yhtään haluaisi, eihän se ole multa pois kun toiset saa vauvoja!

Vali vali vali. Sori tuli tällänen valitusvirsi tällä kertaa. 

t. satakiloinen (ainakin melkein) x-Haikaranpelätin. 

ps. ilmoittauduin yksityiselle hoitoon sähköpostitse. Tarkoitusena olisi tehdä nyt kesän aikana pitkän kaavan ICSI ja viljellä blastoiksi.