En ole vieläkään ilmoittautunut uuteen hoitoon. Kaikki meni niin persiilleen viime kesänä, että päätin yrittää elää terveellisesti ennen seuraavaa hoitoa. Lopettaa energiajuomat, vähentää kahvia, syödä d-vitamiinia. Ja se on ollut aika hankalaa. Syysflunssat ja työkiireet ovat olleet hyviä tekosyitä karkinmässytykselle ja sohvalla makailulle. 

Ja jos ihan rehellisesti sanotaan, minua pelottaa epäonnistuminen. Meillä on kaksi mahdollisuutta saada toinen lapsi, etukäteen jo päätettiin että vaan ne kolme kertaa kokeillaan yksityisellä. Tanskaksi sanotaan "to skud i bøssen" eli kaksi laukausta kiväärissä. Ja pessimistinä mietin meidän aikaisempia tilastoja: neljästä ICSI:stä yksi on onnistunut. Ja mua pelottaa vielä enemmän ajatus siitä, että niitä mahdollisuuksia olisi vielä yksi. Siksi lykkään hoitoon ilmoittautumista. Ja osittain siksi että yritän elää terveellisemmin. Edes vähän. 

Samaan aikaan toinen kierros on täysillä käynnissä. Ystäväpiirissä, tyttäreni tarhassa. Vauvauutisia tulee viikoittain, ja harmikseni huomaan että olen pikkuisen kateellinen. Ekaa kertaa yrittäessä en olisi ikinä uskonut ajattelevani näin, luulin sekundäärisen lapsettomuuden olevan paljon helpompaa. Ja enkä minä niitä ensimmäisiä lapsi kadehdi vaan niitä toisia, joiden isosiskot ja -veljet ovat tytärtäni nuorempia. 

Miten se ihmismieli voi olla niin ahne, että vaikka on saanut niin paljon, niin haluaa vieläkin lisää? Vai onko se itsekkyyttä ja ahneutta haluta sitä, mikä on suurimmalle osalle ihmisistä normaali juttu? Äiti, isä, ja kaksi lasta. 

Mä haluan kokea sen kaiken vielä kerran. Jännityksen, pelon, helpotuksen, ilon, ensimmäiset potkut, synnytyksen, huutavan vauvan. 

Jospa tammikuussa uskaltaisi.