Tämä on nyt siis toinen kerta kun olen raskaana, jos vuoden 2009 tuulimunaa ei oteta mukaan. Toista kertaa oikeasti raskaana.

Tavallaan samanlaista, mutta silti ihan erilaista.

Ensimmäisellä kerralla minua pelotti ihan kamalasti, ja ravasin ultrassa vähän väliä (niskapoimu-ultra viikolla 12 oli 5. ultrani) saamassa mielenrauhaa. Ajatus keskenmenosta tuntui maailmanlopulta. Olen edelleen yhtä epävarma siitä onko kaikki kunnossa, mutta maailmanloppu ei onneksi pelottele olan takana. Kai siitäkin selvittäisiin, vaikka se olisi ihan hirveää.

Olin paljon tunnollisempi ja parempi odottaja. Vaihdoin heti kosmetiikat sekä saippuat hajuttomiksi ja parabeenittomiksi, kun taas nyt ajattelen laiskasti että käytän nyt tämän rasvan loppuun, ja ostan seuraavan apteekista. Muistin foolihapon joka päivä, kun taas nyt on muisti pätkinyt vähän väliä. En halua pitää pillereitä esillä jotta tyttäreni ei mene napostelemaan niitä, mutta piilossa ne unohtuu. Olen jopa turvautunut light-kokikseen (n. lasi päivässä) koska olen niiiiiin väsynyt, kahvi ei maistu ja sokeriversio altistaa hiivalle. Huono äiti jo nyt!

Jos sivuttaa pelot ja epävarmuuden, ensimmäinen raskaus oli ratkaisu koko elämäni ongelmaan. THE ongelmaan. Muita ongelmia ei ollut, tai niitä ei ainakaan miettinyt. Nyt oma elämäntilanne on monimutkaisempi. Työtilanne on epäselvä ja esikoisella on hurja uhmaikä. Toki nämä tämän elämän ongelmat ovat pienempiä kuin lapsettomuus, mutta ne muistuttavat olemassaolostaan monta kertaa päivässä.

Positiivisena asiana voisin kyllä nostaa rennomman asenteeni. En jossittele koko ajan, ja uskallan suhteutua tulevaisuuteen luottavaisemmin. Uskallan vitsailla puolivitsillä että "apua jos siitä tuleekin sellanen koliikkihuutaja", kun taas edellisellä kerralla ajattelin että kaikki on otettava kiitollisena (=ilman lupaa valittaa) vastaan.

Ensimmäistä odottaessani koin välillä että monen lapsen äidit katsoivat vähän alaspäin ensikertalaisen epävarmuutta ja kohellusta. "Siis ei mulla ole hajuakaan mikä viikko on, ei mulla oo aikaa miettiä tollasta", pudistellen päätä kaikille ruokarajoituksille. Ja niin minä huomasin ottavani fetasalaattia työpaikan ruokalassa, ajatellen että nyt mun tekee sitä mieli, eiköhän kaikki täällä myydyt fetat ole suunnilleen pastöroidusta maidosta tehty.

Onko se tosiaan niin että esimmäisen lapsen lattialle tippunut tutti desinfioidaan, toisen huljutetaan veden alla (tai pyyhitään roskat paidanhelmaan), ja kolmannen huutoon ei edes reagoi?

Ylihuomenna on lapsettomuusklinikkamme toinen ja viimeinen ultra, toivottavasti saan taas uskoa, varmuutta ja positiivisia fiiliksiä tähän alkuun.

t. X-Haikkis 8+6 (vasta!)