Kaikki hyvin. Yksi sykkivä sydän siellä oli.  

Kävimme tänään (6+2) ultrassa, ja kaikki oli hyvin. Tyttäremme oli mukana, mutta sanottiin hänelle että äitillä on vähän maha kipeä, ja ei olla siis vielä selitetty mitä me oikeastaan siellä katsottiin. 

Tunnen vähän huonoa omaatuntoa siitä etten ole toisella kerralla niin pilvissä kuin ensimmäisellä kerralla. Ensimmäisellä kerralla raskaus ratkaisi meidän ainoan ison ongelman (suuren!) elämässämme, ja nyt elämäntilanne on eri. Työtilanteeni on todella hankala (todennäköisesti mut irtisanotaan ensi viikolla musta riippumattomista syistä), ja mä en tiedä pitäisikö mun kertoa raskaudesta vai ei työpaikalla maanantaina ennen kuin se lappu tulee. Nämä on vielä niin aikaiset viikot, ja mä olen varmaan tämän raskaudenkin vuoksi niin väsynyt, etten jaksaisi ruveta taistelemaan mahdollisesta laittomasta irtisanomisesta. Ja väsymystä toki lisää se, että iltaisin ei pysty lepäämään samalla tavalla kuin ensimmäistä odottaessa, tytär vaatii huomionsa ja mies remontoi taloa. 

Mutta töistä ja rahasta viis, meillä on toisemme, ja toivottavasti kaikki menee hyvin. Vuoden vaihtessa meitä on ehkä minä, mies, tytär ja pikkurapu. Ajatus tuntuu niin uskomattomalta, että mä en taida edes uskaltaa uskoa sitä vielä. 

Onko meidän lapsiluku sitten täynnä jos kaikki menee hyvin? Meneeköhän kaikki hyvin? Järjestyyköhän työasiat? Mitä me tehdään meidän viidelle pakkassolulle? 

Onni ja huoli kulkee käsi kädessä. Kun on niin onnekas että on saanut paljon, on myös paljon menetettävää. 

No, jos nyt ainakin tänään illalla unohdan nuo kaikki kysymykset ja menen baariin juomaan mehua ja kannustamaan Leijonia! 

t.x-Haikkis 6+2