Jos kaikki siis menee hyvin, meidän lapsitoivelukumme on täynnä vuoden vaihteessa. Kumpikaan ei haaveile suurperheestä, ja kaksi tuntuu meille sopivalta määrältä. Ajatusteni horisontti päättyy enimmäkseen ensi vuoteen, jolloin toivottavasti olen äitiyslomalla pienen vauvan kanssa.

Mutta aina välillä mietin hieman pidemmälle. Meillä on pakkasessa viisi alkiota, jotka pakastettiin kolmipäiväisinä. Mitä niille tehdään? Lahjoittaminen ei ole vaihtoehto, sillä Tanskan lain mukaan ainoastaan hedelmöittymättömiä munasoluja saa lahjoittaa (käsittääkseni Suomessa voi lahjoittaa myös hedelmöittyneitä). Voisin myös harkita alkioiden lahjoitusta kantasolututkimukseen, mutta klinikkamme johtava lääkäri sanoi että he eivät voi vielä tietää mitä tutkimuksia heillä on tulossa (tuon tyyppisiä kuulemma harvoin) tulevina vuosina. Ja tutkimuksen jälkeen solut tuhotaan.

Hoitomme hintaan sisältyy kahden vuoden pakastus, ja sen jälkeen pakastusta voi pidentää vielä kolme kertaa, vuoden kerrallaan 2500 kruunun (n. 335 euroa) vuosimaksulla. Eli kahteen vuoteen meidän ei tarvitse päättää yhtään mitään.

Mutta jossain vaiheessa meidän pitää päättää haluammeko tuhota alkiot vai laittaa ne kyytiin. Vaikken usko toivovani lisää lapsia, niin alkioiden tuhoaminenkaan ei tunnu hyvältä.

Mistä elämä alkaa? Siitä kun siittiö ja munasolu kohtaavat? Siitä kun alkio kiinnittyy? Siitä kun sikiöllä on aivotoimintaa? Itse olen aina ajatellut, että elämä alkaa hedelmöittymisestä, ja sen takia alkioiden tuhoaminen tuntuu niin hurjalta. Mutta ehkä vieläkin huonompi idea on "tekemällä tehdä" lapsi, jota alunperin ei toivo (mutta jota toki rakastaisin yli kaiken).

Eräs rakkaan ystäväni äiti on sanonut: "Oma lapsi on ainoa asia maailmassa jota ikinä ei voi katua". Tavallaan ymmärrän häntä. Kävi elämässä ja avioliitossa mitä tahansa, uskon että mitään ja ketään ei voi rakastaa niin paljon kuin omia lapsia. Mutta toisaalta tuon vinkin antaja on hyvä esimerkki huonosta perhesuunnittelusta - hän teki tietoisesti ja tarkoituksella lapsen olosuhteisiin, jossa tiesi joutuvansa yksinhuoltajaksi. Valinta jota itse en ikinä olisi tehnyt (ellei biologinen kello tikittäisi viimeisiään). En tietenkään halua tuomita hänen valintaansa, tulihan hänen lapsestaan yksi parhaimmista ystävistäni. Mutta olen miettinyt hänen sanojaan.

Onneksi ei tarvitse päättää vielä mitään.

t. x-Haikaranpelätin 15+2