Viime viikolla, kello kuusi illalla, tyttäreni tarhakavereiden (kaksostytöt) isä jäi auton alle. Hän oli ollut lenkkeilemässä, oli ylittämässä tietä, ja arvoi ehtineensä juosta vasemmalta tulevan bussin ohi. Niin hän ehtikin, muttei ollut nähnyt toisella kaistalla - bussin takana - olevaa autoa joka kaahasi ylinopeutta. Ja silmänräpäyksessä yhden perheen elämä kääntyi päälaelleen. 

Olen silmät kosteana miettinyt tuota perhettä. Mies oli 31-vuotias niinkuin omakin mieheni. Pystyn samaistumaan heidän suruunsa liiankin hyvin, se liippaa niin läheltä. En tunne hänen vaimoaan sen enempää kuin että toivotamme hyvät huomenet jos viemme lapset samaan aikaan tarhaan. Haluaisin tehdä jotain, mutta en halua tunkeutua. 

Kaiken tuon rinnalla omat murheet tuntuvat mitättömiltä, ja hetken olen kiitollinen kaikesta. Kiukuttelevasta kolmivuotiaasta,  miehestä joka rouskuttaa äänekkäästi sipsejä puoli elokuvaa, tylsän tavallisesta aamuisesta työmatkasta. 

Huomenna alkaa raskauden viimeinen kolmannes, rv 28 (29. viikko). Ajatukset pyörivät arjesta selviytymisessä (mieheni on paljon poissa joten olen aika paljon koti- ja kasvatusvastuussa) ja työkiireissä. Mutta odotan jo innolla niitä viikkoja jolloin saan valmistautua yksin ja rauhassa kotona vauvan tuloon. Katsella kiireettömänä televisiota kahvia juoden, lajitella lastenvaatteita ja tylsistyä. 

Raskauden ensimmäinen kolmannes meni järkyttävän väsymyksen kourissa, toinen kolmannes supistellen, nyt voin ehkä toistaiseksi parhaiten tämän raskauden aikana. Kohtu ei enää paina pelkkää alapäätä, ja pääsen vielä pienellä kierähdyksellä sängystäkin ylös. Minä ilmeisesti voin hyvin, kun voin paksusti :) 

t. x-Haikkis 27+6