(ex)-Haikaranpelätin

En ole ehtinyt kirjoittamaan ikuisuuksiin, enkä ole oikein tiennyt mistä kirjoittaisinkaan. Elämään kun ei kuulu sen kummempaa draamaa. Emme ole valmiita uusiin hoitoihin (tai ainakaan mieheni ei ole), ja arki on ihan sellaista tavallista lapsiperheen arkea. 

Kaurapuuroa joka on liimautunut ikuisesti kiinni lattiaan. Hikisenä karkuun juoksevan lapsen perässä konttaamista tarhan naulakossa. Helpoksi iltaruoaksi ranskalaisia ja nakkeja, salaatiksi kurkunpätkä. Aikaisia aamuja ja levottomia öitä. Tutin hakua sohvan alta. Räkäisiä suukkoja naamalle, ja yhteisiä löhöilyhetkiä sängyssä kukonlaulun aikaan. Hämä-hämä-häkkiä, ja hassun näköistä tanssia Ipanapan tahtiin. Ruttuisille papereille piirrettyjä sotkutaideteoksia jääkaapin ovessa. Kosteat silmät, kun tarhan täti antoi pienen paketin mukaan, ja kertoi lapsemme tehneen äidille ja isälle joululahjan. 

Olen hetkisen taka-alalla, ja palaan taas kunhan toisen lapsen suunnittelu tulee ajankohtaiseksi. Toivottavasti pian :) 

t. Haikaraemo ja kohta 1 v 4 kk iäinen ikiliikkuja 

ps. Mafalda, en ole pitkään aikaan päässyt blogiisi, olen miettinyt mitä sinulle kuuluu. Voisitko laittaa kutsun meiliini minni_1980@suomi24.fi. Toivottavasti voit hyvin! 

Jokainen meistä on varmaan joskus ajatellut katsellessaan tuttavapiirissä olevan äidin toimintaa: huh mikä kanaemo! Ainakin minä olen joskus. Tiedettehän tyypin. Äiti joka ryntää salamana lohduttamaan tissi tarjolla seisoma-asennosta pehmeälle vaippapepulle pyllähtänyttä lasta. Äiti joka steriloi puolivuotiaan tutin joka kerta kun se on hipaissut lattiaa. Tai äiti joka antaa esikouluikäisen terrorisoida vanhempien seksielämän nukkuessaan ainoastaan vanhempien välissä. Äiti joka selittää että kyllä se kaupassa käyminen riittää omaksi ajaksi, ei me miehen kanssa tarvita aikaa kahdestaan, kun tuolla lapsella on niin kamala eroahdistus, että se saa traumoja jos menen paskalle ovi kiinni. Tai vaikka äiti joka on lukenut Keltikangas-Järvisen sepustuksia turhan kirjaimellisesti, ja päättänyt että lapselle on parasta kun linnoittaudutaan neljän seinän sisälle kouluikään asti. 

Minä tunnustan. Minunkin sisällä asuu pieni Kanaemo. Saatan aamulla ennen töihin lähtöä suukottaa tytön viiteen kertaan, kertoa rakastavani häntä, ja meinata unohtaa hyvästellä miehen siinä samassa. Osa minusta nauttii niistä muutamista aamuista kun tyttö tarrautuu minuun kiinni tarhaan lähtiessä, vaikka toisaalta on mukavaakin kun hän useinmiten juoksee iloisesti muiden lasten joukkoon leikkimään. Kävin viimeksi toissa yönä katsomassa hengittääkö hän, kun pelkäsin että olin pimeässä iltapullon jälkeen laittanut liikaa ikeniä puuduttavaa ainetta kiemurtelevan tytön suuhun. 

Me äidit ollaan niin erilaisia, ja lapset vieläkin erilaisempia. Oma tapa olla äiti on monen tietoisen valinnan sekä tiedostomattoman käyttäytymien (esim. jos tekee tietämättään niin kuin oma äitinsä aikoinaan) summa. Jokaista suht normaalia kasvatustapaa puolustaa jonkunlainen tutkimus, ja siihen voi aina vedota jos tuntuu tarvetta arvostella niitä jotka kasvattavat eri tavalla. Niin ja lapset, jotkut on vaan enemmän kiinni äidin helmassa, ja toiset luonnostaan reippaampia ja sosiaalisempia. 

Itse olen huomannut että kanailuni on vähentynyt kun lähdin töihin. Olemme mieheni kanssa tasavertaisempia, ja isä kelpaa ihan yhtä hyvin (tai itkuraivarin aikana huonosti) kuin äitikin. Itse asiassa kun aloitin työt elokuussa, ja mies oli paljon kotona kun tarha aloitettiin lyhyinä päivinä, huomasin että välillä lohdutusta haettiin enemmän isältä. Se pisti välillä kanaemon rinnassa. Veikkaisin, että kotiäitinä kun on enemmän "vaan äiti" (vaikka itsestähän se on kiinni mitä on) tulee kanailtua enemmän, ja ne äidit jotka ovat pitkään kotona, ovat "uraäitejä" (kamala sana!) keskivertoa kanaemomaisempia. Kunnes tulee toinen lapsi, ja kolmas. Siinä vaiheessa ei enää kaikkeen reagoidakaan, eikä voi hössöttää jokaisesta asiasta. 

Lapsien normaaliin kehitysvaiheeseen kuuluu eroahdistusta, mutta välillä tuntuu siltä että ahdistus on joillekin äideille suurempi kuin lapsille. Mikä on normaalia vanhemman ja lapsen välistä symbioosia, ja kuinka paljon kanaemot "tekemällä tekevät" lapsen riippuvaisen itsestään? Minä en osaa arvioida kuinka paljon joku muu tarvitsee omaa aikaa, treffejä miehen kanssa tai vaan mahdollisuutta nukkua yön läpi. Oman hyvinvoinnin verukkeella ei tarvitse tietysti luuhata baareissa jatkuvasti, mutta uskon että pidemmän päälle tekee hyvää päästä neljän seinän sisältä ulos, ja eroon lapsesta. Edes yhdeksi illaksi. 

Kot kot! 

t. edelleen flunssainen x-Haikaranpelätin ja 1-vuotias tipu (joka nauttii tanssimisesta Ipanapa-levyn tahdissa!)

Ihmeen helpolta se työhönpaluu tuntuikin! Pääsin neljän seinän sisältä ulos, mieheni rupesi osallistumaan enemmän kotitöihin (ei ollut enää hyvää tekosyytä "mut kun sä olet päivät kotona"), ja tyttö sai hyvän alun tarhassa. Tein sunnuntai-iltaisin koko viikon ruokasuunnitelman ja sovittiin jopa miehen kanssa etukäteen että kumpi laittaa ruoan minäkin päivänä. Tyttö simahti tarhapäivän jälkeen aikasin nukkumaan, ja puolen tunnin kotitöiden jälkeen ehdimme miehen kanssa röhnöttää vierekkäin sohvalla. Mistä ne työssäkäyvät perheenäidit naputtivatkaan? 

Kunnes tuli ensimmäinen tarhaflunssa. Räkäinen lapsi joka herää viisi kertaa yössä nenä tukkoisena, ja siihen päälle kuumeinen ja avuton mies, joka ei voinut yhtään mitään. Ja minä passasin, heräsin, annoin Marie-keksin lapsen käteen siksi aikaa kun tunsin kuumemittarin pieneen takapuoleen, ja lähdin aamulla reippaana töihin. Kolmannen kahvikupin jälkeen sitä oli jo hereillä, ja työpäivät tuntuivat antoisilta, vaikka joudunkin heräämään keskellä yötä (=aamukuudelta) kolme kertaa viikossa. 

Sitten tuli toinen flunssa, tytön silmätulehdus, miehen silmätulehdus, ja mulle angiina. Vaikka pomoni on kolmen lapsen äitinä ymmärtäväinen poissaolojen suhteen, niin yhtäkkiä minun sairastuessa huomasin miten tämä ruljanssi ei pyöri noin vaan. Kipeänä ei jaksa ajatella koko viikon ruokalistaa, joten lähettää vain miehen kauppaan ostamaan "jotain syötävää" (=ranskalaisia, nakkeja, sipsejä, kokista joka on mieheni mielestä jotain syötävää). Miehen silmään ei tartu pyödän alle lentänyt perunamuussi, joten muutaman päivän jälkeen kämppä alkoi näyttämään kaatopaikalta. 

Flunssa alkaa jo helpottamaan, mutta vieläkin on aika vetämätön olo. Viikonloppuna piti siivota ja puunata koko talo, mutta aika pintapuoliseksi jäi se projekti. Vaikka pienellä haikeudella katselenkin toisten vauvamahoja, niin tähän ruljanssiin en kuitenkaan heti kaipaa suurempaa väsymystä, Menopur-piikkejä, pettymisiä tai muuta ylimääräistä. 

Mutta yksi juttu on hehkuttamisen arvoista. Kun ryntää töistä kiireellä junaan, ja junasta juoksujaloin tarhaan, niin tyttö ilahtuu aina ihan mielettömästi kun tulen hakemaan. Eihän sellaista syliin juoksevaa räkänokkaa jolla on hiekkaa suupielet täynnä voi vastustaa! "Ätääää!!!":) 

Elokuun alussa meidän vauvasta tuli sitten Iso Tyttö, kun hän meni tarhaan. Mieheni otti vajaa kaksi viikkoa vapaaksi töistä, ja on sitten vienyt tytärtämme tutustumaan tarhaan. Ensimmäisenä päivänä he olivat siellä kahdestaan pari tuntia, toisena mieheni lähti käymään pariksi tunniksi pois, kolmantena hieman pidemmäksi aikaa, ja neljännestä päivästä lähtien tyttö on ollut myös päiväunien aikaan. 

Tarhan tädeiltä on tullut hyvää palautetta. Reipas tyttö ja ikäisekseen "edellä" monessa asiassa, ei kitise paljoa, ja mennä touhuaa minkä kerkiää. Kaksi haastetta heillä on: 1) vaipanvaihto (siellä ei käytetä housuvaippoja, ja tyttö ei meinaa millään suostua makaamaan selällään) sekä 2) sukkien ja kenkien jalassapito. Kenkiä kun TÄYTYY pitää jalassa silloin kun ulkoillaan, ja sukatkin vaihtavat turhan usein omistajaa. Tyttäreni kuulemma ottaa sukkiaan pois jalastaan, ja käy tarjoamassa niitä maisteltavaksi leikkikavereilleen. Pari kertaa tytöltä on tullut iso itku, kun mieheni on vilkuttanut aamulla lähtiessään tarhasta, mutta se on kuulemma normaalia, ja itkua ei ole kestänyt kauan. Ihme kyllä tyttö ei ole vielä saanut edes flunssaa sieltä (kop kop kop), kai sitä immuniteettia on tullut rakenneltua kesän aikana kiviä/kengänpohjia/keittiön lattialta löytyviä "aarteita" nuoleskellen. 

Töihinpaluu on sujunut ihan mukavasti. Ensimmäiset kaksi päivää olivat TOSI kivoja, kovasti toivotettiin tervetulleiksi, ja oli kiva vaihdella kuulumisia kollegoiden kesken. Kolmantena päivänä iski ikävä, paniikki ja ahdistus. Joku muu on nyt tyttäreni kanssa, ja minä istun tässä kokoushuoneessa! Tuli fyysisesti kamala ikävä tytärtäni, meillä kun on ollut tiivis symbioosi melkein vuoden verran. Parin pitkän työpäivän jälkeen -kun mieheni oli ollut paljon tyttäreni kanssa - otin illalla väsyneen tarhalaisen syliini. Hän kiukutteli ja halusi sylistäni isänsä syliin. Siinä meinasi multakin päästä itku! 

Nyt tuntuu siltä että ollaan pikku hiljaa totuttu arkeen. Ainakin nyt tuntuu kivalta käydä töissä haastamassa aivokapasiteettia,  mutta ei minuuttia kauempaa kuin täytyy. On tavallaan ihana tunne, kun koko päivän kaivattuani tyttöä saan leikkiä ja pelleillä, edes ne 3-4 tuntia. Ja voi niitä riemunkiljahtuksia kun näemme tarhapäivän jälkeen! Pari kertaa on tehnyt mieli vetkutella tytön nukkumaanmenoa ihan vaan että saadaan pelleillä kahdestaan, mutta parempi se on että saa nukuttua pitkän yön (n. 11,5 h)  tarhapäivän jälkeen. Välillä mietin että pitäisiköhän hakea jotain osa-aikaista hommaa, mutta ajattelen nyt katsoa tätä tilannetta parin kuukauden verran ennen kuin päätän mitään. 

t. x-Haikaranpelätin, jolla on tullut noin puolet kevään aikana kadonneista kiloista takaisin, buuuuu!  

Kuluneen vuoden aikana on tullut useampaan otteeseen vertailtua Suomen ja Tanskan välisiä eroja. Vaikka kotiäidin arki on sitä samaa -vaipanvaihtoa, vauvan hoitoa, leikitystä, siivousta ja pyykinpesua -niin moni käytännön asia on yllättävän erilainen. 

Raskausaika

Tanskassa ei ole neuvolaa eikä täällä jaeta äitiyspakkausta. Raskauden aikana käydään omalla lääkärillä 2-3 kertaa, ja ultrattavana normaalisti 2 kertaa. Tämän lisäksi käydään reilut viisi kertaa kätilöllä, ja kaikki kolme ovat eri paikassa. Koko lysti on ilmaista, olen ainoastaan maksanut yksityisen ylimääräisistä ultrista. 

Synnytys

Synnytin maan suurimmassa sairaalassa. Homma hoitui mielestäni ammattitaitoisesti, ja koin olevani hyvissä käsissä. Kun alapääni oli parsittu kasaan, minulle tuotiin "synttäriateria"  (tai ihan leipää ja mehua se oli) koristettuna tanskanlipuilla. Normaalisti ensisynnyttäjä on sairaalassa kaksi yötä, mutta me saimme olla vielä kolmannenkin, kun sain hysteerisen väsyitkukohtauksen kaksi päivää synnytyksestä. Meillä oli mieheni kanssa perhehuone, mikä oli mahtavaa. Minulle lysti oli ilmaista, mieheni maksoi ruoasta. Negatiivisena muistona jäi kuitenkin hoitohenkilökunnan kiireen takia tekemä moka. Alapäähäni oli laitettu synnytyksen jälkeen tuppo imemään verta, mutta tämä unohdettiin kirjata papereihini. Homma selvisi nololla tavalla parin päivän päästä, kun alapääni haisi mädälle. Onneksi selvisin tulehduksitta, ja he pahoittelivat virhettä kovasti. 

Ensimmäiset kuukaudet

Tanskassa ei siis käydä neuvolassa, joten pientä vauvaa tulee kotiin katsomaan terveydenhoitaja. Hän punnitsee, antaa imetysvinkkejä, ja häneltä voi kysyä kaikkea mahdollista. Lääkärissä käydään rokotuksia varten, muuten terveydenhoitaja on "vastuussa" lapsen alun kehitykseen liittyvistä asioista. Täällä kannustetaan imetykseen, mutta ihan Suomen tapaista imetyshurmosta täällä ei ihan kuitenkaan ole. Työnantaja maksaa äidille täyttä palkaa 3-6 ensimmäistä kuukautta äitiyslomasta, riippuen alasta ja työehtosopimuksista. 

Kotiäitiys

Tanskassa saa olla vajaa vuoden pois kotoa. Sitä voi pidentää omilla lomilla (tai sairaslomalla, niinkuin monet joutuvat tekemään loppuraskaudessa), ja loppupäästä 14 viikon pidennyksillä. Tälle pidennykselle ei saa penniäkään rahaa mistään. Palkkaa ja/tai päivärahaa saa käsittääkseni enintään 46 viikkoa synnytyksen jälkeen. Suurin osa tanskalaisista äideistä palaakin tässä vaiheessa työelämään, jotkut harvat joilla on hyvin tienaava mies saattavat pitää sen 14 ylimääräistä viikkoa, ilman että menettää työpaikkaansa. Mitään Suomen tapaista mahdollisuutta olla 3 vuotta kotona täällä ei ole. Tavallaan se on mielestäni harmi, mutta toisaalta täällä Tanskassa ei ole samanlaista "pätkätyöongelmaa" kuin Suomessa naisvaltaisilla aloilla (suurin osa työpaikoista on vakituisia). Ihan hyvähän se Suomen juttu on, mutta en usko sen edistävän tasa-arvoa työelämässä. 

Olen huomannut, että siinä missä täällä on täysin normaalia laittaa 11 kk ikäinen lapsi hoitoon ja sanoa jopa ääneen että odottaa innolla pääsevänsä töihin, Suomessa tätä kauhistellan. Huomaan usein selitteleväni suomalaisille tutuilleni että "joo täällä on pakko mennä jos haluaa säilyttää työpaikan", ja se ärsyttää itseäni. Miksi minun pitää sitä puolustella? Maassa maan tavalla, ja kukin tekee omat henkilökohtaiset valintansa. 

Käsittääkseni Suomessa maksetaan minimaalista kotihoidon tukea palkan jälkeen, täällä päiväraha (jota saa ainoastaan jos on yksityisen työttömyyskassan jäsen) on noin 13.000 kr  eli 1500 eur puhtaana käteen. Kuulostaa suomalaisten korvassa paljolta, mutta sitä pitääkin suhteuttaa keskimääräiseen palkkatasoon (keskiverto palkka n. 4000 eur kuukaudessa, mutta tosin minimiveroprosentti onkin 37) ja korkeampaan korkotasoon (asuntolainan kiinteä korko 5%). Eläminen on yleensäkin kalliimpaa, ja ainakin sähkö on kuuleman mukaan 2,5 kertaa kalliimpaa kuin Suomessa. 

Töihinpaluun jälkeen

Kunnassamme on moitteettomat kunnalliset tarhat, johon tyttärenikin menee. Jos asuisimme kansainvälisemmällä alueella (Tanskassa on paljon enemmän maahanmuuttajia kuin Suomessa), harkitsisin yksityistä vaihtoehtoa. Naapurikunnassa kun löytyy tarharyhmiä joissa vain 10 % on tanskalaisia, ja haluan kaksikielisen tyttäreni oppivan hyvän tanskankielen jo alusta asti. Suurin haasteemme arjessa tuleekin todennäköisesti olemaan olemaan kahden täyttä päivää tekevän (37,5 viikkotuntia) vanhemman ja pienen tarhalaisen aikataulujen yhdistäminen. Minä herään aikaisin töihin jotta ehdin hakemaan lapsen neljän maissa tarhasta, mieheni vie lapsen tarhaan ennen kun hänen työnsä alkaa yhdeksältä. Olemme sopineet naapurin lukiolaistytön kanssa, että hän hakee kerran viikossa aikasemmin tyttäremme tarhasta, niin minäkin ehdin rennommalla aikataululla töistä kotiin ja hän tienaa taskurahaa. Tarkoituksena on vielä hankkia siivousapua. Täällä Tanskassa ei valitettavasti ole samanlaisia kotitalousvähennyksiä kuin Suomessa, joten homma saattaa mennä harmaan talouden puolelle. Täytyy vissiin vähän laskeskella. Haaveena ainakin olisi että iltaisin ja viikonloppuisin ehtisi keskittyä täysillä tyttäreemme, ettei ihan kotihommiksi menisi kaikki vapaa-aika. 

Perjantai-iltapäivä

Väsyttää, turvottaa, ärsyttää. Menkat varmaan tulossa. Milloin niiden pitikään tulla? Nythän on kiertopäivä... 33 tai jotain. Kolmekymmentäkolme!!! Eikai... ei. En minä voi olla raskaana. Niitä ihmeitä tapahtuu muille. Pois pois tuollaiset ajatukset. 

Perjantai-ilta

Pyörin sängyssä, uni ei tule. Onko tosiaan kiertopäivä 33? Kiertoni ei ole ikinä ollut niin pitkä. Reilu kaksi viikkoa harrastimme seksiä lomalla. No niin, pois nämä ajatukset. 

Perjantain ja lauantain välinen yö 

Pyörin edelleen sängyssä. Mitä jos olenkin raskaana? Lähipiirissäni on juuri tapahtunut luomuihme. Tosin he olivat selittämättömästi lapsettomia, ja tuskin mieheni siittiöt ovat ruvenneet uimaan enemmän raskauteni myötä, mutta silti. Mitä jos niitä ihmeitä tapahtuukin? 

Olen aivan väsynyt, mutten saa unta. Annan itselleni luvan haaveilla. 

Haaveilen siitä miten vaihtaisin vaippaa tyttärelleni ja sanoisin ettei saa potkia kun äitin mahassa on vauva. Siitä miten kertoisin nolona pomolleni että tämä ei ollut suunniteltu juttu, mutta hymyilisin sydämessäni. Siitä miten minulla olisi ihana vauvamaha. Siitä miten pohtisin mieheni kanssa että miten me pärjätään kahden kanssa, ja hän halaisi minua ja kertoisi että tottakai me pärjätään. Siitä miten kertoisin vanhemmilleni että tyttärestämme tulee isosisko. 

Vatsassa kiemurtelee, taisin syödä liikaa aiemmin. Tuntuu vähän kuin.... tuntuu vähän kuin niiltä vauvan ensimmäisiltä liikkeiltä mitä tunsi. Tiedän että ne eivät ole mitään potkuja, mutta laitan käteni vatsan päälle ja tunnustelen. Jossain vaiheessa nukahdan. 

Lauantaiaamu

Tuttu tunne. Käyn vessassa, ja totean kuukautisten alkaneen. Uskottelen itselleni, että hyvä näin. Saamme nauttia tyttärestämme, antaa hänelle kaiken huomion, ja nähdä miten arki lähtee rullaamaan kun tarhaanmeno yhdistyy kahteen täyspäiväsenä työskentelevään vanhempaan. Ja haluaisin vielä laihtua pari kiloa. Parempi näin. 

Oikeasti olen vähän pettynyt. 

Lauantai-ilta

Miksi HELVETISSÄ annoin itselleni luvan haaveilla ja ajatella liikaa? Minä en PERKELE halua uudestaan siihen oravanpyörään, jossa toivoo ja pettyy ja toivoo ja pettyy, vaikka tietää aivan tasan tarkkaan että mahdollisuudet luomuplussaan ovat minimaaliset!!! Oli niin vapauttavaa elää "normaalisti" kuukausitolkulla, ja todeta "oho" kuukautisten alkaessa, ihan neutraalisti ilman pettymistä. 

Minä en halua enää tuohon oravanpyörään! Pois typerät ajatukset, pois kulman takaa hiipivät toivon tunteet, minä haluan nauttia siitä mitä meille on suotu, ja keskittyä VAIN siihen. Meidän perheeseen. 

Fuck hormones! 

Sunnuntai

Herään 06.34. Viereisestä huoneesta kuuluu "Ätää!!!! Ätäää!!!". Menen unenpöpperössä hakemaan tyttäreni viereeni parisänkyyn, ja yritän jekuttaa häntä luulemaan että vielä on yö. Häntä ei nukuta, joten hän rupeaa kiipeilemään päälläni. Hän painaa päänsä poskelleni, ja sanoo "ätää". Juuri silloin tuntuu siltä, ettei minulta puutu mitään. 

t. x-Haikaranpelätin 100000000 kg. Tätä suklaadieettiä en muuten suosittele. 

Lapsettomuusvuosiemme aikana minua ärsytti, kun lapsien saamisen myötä jotkut kavereistani muuttuivat Äideiksi. Siis vaan äideiksi. Kun kysyi mitä sulle kuuluu, niin sai vastaukseksi: "No Pertti-Viljami on valvottanut koko yön kun sille on tulossa hampaita, ja Maija-Kristiina on vähän ollut oksennustaudissa". Ja minä ajattelin daaaaaa, mitä SULLE kuuluu? Harmittelin myös niitä äitikavereita jotka eivät osaa laittaa Feisbuukkiin mitään muuta kuin lapsiin liittyviä statuksia. Ärsylistojen ykkösenä oli ensin viikot, ja sitten kuukaudet ja kamalasti sydämiä. Ei sentään, ykkösenä oli ehkä lapsiin liittyvä julkinen valitus. 

Nyt tajuan, että kotiäidille on vaikea kuulua mitään muuta. Hänen elämänsä ON täynnä hampaidentuloa, vaippojenvaihtoa, tiskausta ja lapsen kanssa leikkimistä. Arki täyttyy pääsosin siitä, ja siksi kotiäidille kuuluukin sitä. Toki on hyvä päästä tuulettumaan, viettää omaa aikaa ja hoitaa parisuhdetta, mutta se on kuitenkin pieni osa arkea vauvanhoitoon verrattuna. Vieläpä provosoivampaa taitaisi lapsettomalle olle lukea status jossa hehkutetaan kuinka ihanaa on viettää ilta ilman omaa kultaansa. 

Lapsettomuusvuosien aikana ajattelin korostetusti, että jos joskus ikinä milloinkaan minä saisin oman lapsen, niin haluaisin pitää itsestäni kiinni. Olla se sama vanha höpsö Haikaranpelätin, enkä pelkkä äiti. Pidän sitä edelleen tärkeänä, mutta olen tajunnut etten ole ylienerginen lattemamma joka ehtisi lapsen- sekä kodinhoidon ohella käydä rilluttelemassa, jumpata viisi kertaa viikossa, kirjoittaa kirjaa tai toteuttaa muita suuria unelmia. Töihin palattuani ehdin varmasti olla paljon muutakin kuin äiti, ja rajallista "lapsetonta" aikaa (esim. lapsen mentyä nukkumaan illalla) haluan yleensä rentoutua mieheni kanssa. 

Tietääkseni lähipiirissäni kukaan ei kärsi lapsettomuudesta, siis muuten kuin sekundäärisestä, mutta silti tulee mietittyä turhankin paljon että ärsytänköhän nyt muita. Rajoitin feisbuukissa -ihan muutenkin yksityisyyden vuoksi - ketkä näkevät tyttäreni kuvia. Toivoisin silti, jos kävisi ilmi että joku kavereistani kärsii lapsettomuudesta, että osaisin hetkeksi heittää äiti-roolini nurkkaan, kuunnella ja tukea. Muistaa millaista se oli, varoa typeriä vinkkejä, ja toivoa heidän puolestaan. 

Kukaan äiti ei pahoittaakseen toisten mieltä laita feisbuukiin lastensa kuvia, eikä vittuillakseen valita unetonta yötä. Jos kärsii lapsettomuudesta eikä kestä yhtään katsella / kuulla tälläisiä juttuja, kannattaa poistaa ystävä naamakirjan news feedistä niin vauvakuvat eivät hypi naamalle. Kotiäidin on myöskin mahdotonta ottaa huomioon puheissaan, jos ei tiedä lapsettomuudesta. Jos tietää, niin sitten on kyllä pälli jos ei yhtään osaa ottaa huomioon tai omaa tilannetajua. 

Vähän ristiriitaisia ajatuksia, kun tuntuu että on jotenkin yksi jalka molemmissa leireissä. 

t. x-Haikaranpelätin 63 kg ja neliveto turbo kohta 10 kk 

No niin. Lomilta on palattu, olkapäät aristavat auringon jäljiltä, talo on täynnä likapyykkiä ja matkalaukkuun oli hajonnut kotimatkalla pussillinen korvikejauhetta. Eli ihan tälläistä etelänloman jälkeistä perussettiä :) Nyt kun matkustamme ensimmäisiä kertoja lapsen kanssa, sitä kiinnittää huomiota miten eri tavalla meihin suhtaudutaan. 

Ensinnäkin meidän pieni sirkusapina saa ja hakee huomiota koko ajan. Hän on ilmeisesti tottunut että ihmiset joita hän tapaa, hymyilevät ja lirkuttelevat hänelle, joten lomalla oli outoa kun lentokentillä ja ravintoloissa oli ihmisiä jotka kävelivät ohi katsomatta meidän tytärtä, maailmannapaa. Tätä virhettä korjatakseen hän kyllä äänekkäästi haki huomiota, ja hymyili kaksi hammasta pilkistäen kun huomaamaton kanssamatkustaja huomioi meluisan lapsemme. 

Kivoimpia ovat vanhat mummot. Ne hymyilevät lähes aina, ja ne eivät ole pelottavia. Heidän hymy tyttäremmelle vaikuttaa aina täysin aidolta, ja ei ikinä tule mieleen että voi ei toivottavasti toi ei ainakaan kärsi lapsettomuudesta. Jos on joskus kärsinyt, niin eiköhän neljässäkymmenessä vuodessa ole päässyt yli. Yleensä nämä mummot rupeavat kertomaan lapsenlapsistaan, jotka ovat suunnilleen saman ikäisiä. 

Tarjoilijat ovat ihan mukavia, mutta miespuoliset ehkä vähän pelottavia, jos tulevat liian lähelle. Naisille hymyillään poikkeuksetta. Tosin tarjoilijoiden työ on miellyttää vanhempia saadakseen juomarahaa, joten välillä epäilin kuinka aitoja kehut olivatkaan, kun katsoin syöttötuolin vieressä maahan heitettyä ruokamäärää, ja sitä puoliksi syödyn ruoan määrää syöttöessun kourussa. Täytyy olla aika lapsirakas jos oikeasti ihastelee naama ja tukka valkosipulitöhnässä olevaa äänekästä pikku terroristia. 

Oma ryhmänsä on tietysti toisten pienten lasten vanhemmat. Meitä jotenkin ärsyttää mieheni kanssa tämä me ollaan nyt samassa klubissa kun meillä on lapsi- ilmiö, ehkä sen takia koska olimme tämän klubin ulkopuolella pitkään. Tottakai on aina mukava tutustua uusiin ihmisiin, ja lasten kautta sitä tulee helpommin keksittyä juttua. Ihan asiaankuuluvaa on kai myös kysellä toisen lapsen ikää ja kehua tämän ulkonäköä/taitoja. Mutta sellaiset vanhemmat -yleensä isät - jotka rupeavat selittämään että on ne lapset vaan maailman ihanin juttu vaikka niissä onkin hommaa, juunou, ärsyttävät. Miksi tuntematon ihminen haluaa kertoa meille kuinka paljon rakastaa lastaan, ihan vaan koska ollaan klubilaisia? 

Yksi kanssamatkustajaryhmä johon suhtaudun jotenkin varauksella on kolmi-nelikymppiset pariskunnat, jotka ainakin matkustavat ilman lapsia. Ajattelen usein -varsinkin jos ovat meitä vanhempia ja eivätkä reagoi lapseemme (johon yleensä reagoidaan koska hän flirttailee paljon) - että mitä jos he nyt kärsivätkin lapsettomuudesta ja toivottavasti emme pahoita heidän mieltä. Yhdessä hienommassakin ravintolassa meidät ohjattiin tällaisen pariskunnan eteen istumaan (itse olen päättänyt että jos ravintolassa on syöttötuoli, niin olemme sinne tervetulleita), ja erään pariskunnan kynttiläillallinen merinäköalalla muuttui leivänheittely-showksi. Heidän lähdettyä sanoin hymyillen "pahoittelen tyttäreni pöytätapoja", johon se mies sanoi onneksi että "ei kun hyvää viihdykettä tuo oli, tuo leivänsyöminen pitäisi laittaa youtubeen". Tähän on sanottava että emme tietenkään anna tyttäremme heitellä ruokaa ilman että siihen puututaan tai häntä torutaan, mutta hän on aika aktiivinen tapaus, jonka saa suunnilleen pysymään paikallaan ruokailun ajan jos hänelle antaa vaihtelevaa sormiruokaa -annoimme ranskalaisia, kurkunpaloja, leipää tms joka sotkisi mahdollisimman vähän. 

Asiasta kukkaruukkuun. Olen lihonut pääsiäisestä kolme kiloa, ja se suoraan sanoen vituttaa. Eikun taas kaloreita laskemaan, PÖH! 

t. ruskettunut sotanorsu 64 kg ja pikkuelefantti 9,5 kk

Hei rakkaat lukijat! Olisi todella mielenkiintoista kuulla käytännön vinkkejä siihen miten helpotatte arjen askaria. Minä aloitan :) 

Suihkussa käyminen: vauvan ekojen kuukausien aikana kävin suihkussa miehen hoitaessa vauvaa (en uskaltanut mennä kun vauva nukkui ulkona ;). Kun vauva kasvoi, laitoin hänet sitteriin kylpyhuoneen lattialle ja juttelin suihkuverhon takaa viihdytykseksi. Nykyään laitan vauvan kävelyvaunuun, kylppärin oven auki, ja laitan muut ovet kiinni niin että vauva ei pääse "karkuun". Hän näkee minut, ja juttelen siinä tukkaa pestessäni. 

Keittiöpuuhat: Kyllästyin ei:n huutamiseen ruoanlaiton / tiskihommien aikana, ja olen nyt uhrannut alimman keittiölaatikon luvalliseksi laatikoksi. Sinne on kerätty muovikippoja, desin mittoja tms jotka eivät mene rikki vaikka niitä paukuttaakin lattiaan. Ei leluja, vaan oikeita keittiötavaroita mitä äitikin käyttää :) Olen huomannut että vauva hermostuu vähemmän kun sanon "ei sinne, mutta tänne saat mennä", sen sijaan että sanon ei ja laitan lapsen keskelle lattiaa. 

Syöminen: Syön samaan aikaan kuin tyttäreni. Tyttäreni syöminen on helpottanut huomattavasti, vaikka silloin tällöin pidän vielä telkkaria päällä viihdykkeeksi. Syömislelut olen yrittänyt karsia omaan lusikkaan. Yritän olla hyväntuulinen ja kehua, olen huomannut että jos hermostun niin syömisestäkään ei tule mitään. 

Imuroiminen: Varsinkin nyt kun tyttäreni opettelee syömään leipää (tyypillinen lounas Tanskassa, ja sen itse syöminen olisikin hyvä opetella ennen tarhaan menoa) jolloin 80% leivästä tippuu lattialle -usein vielä voipuoli alaspäin - imuroin lattian kun tyttäreni lopettelee syömistä. Hän on vielä hyväntuulinen eikä ole kyllästynyt siinä istumiseen, ja katselee imuria. Ainakin pari huonetta saan imuroitua sillä tavalla. 

Postilaatikolla/naapurin ovella käyminen tms: Meillä on leikkikehä, ja se on ihan mahtava! Eihän tyttäremme siellä kauaa viihdy, mutta hetkisen jos tarvitsee pyörähtää jossain ilman että tarvitsee pelätä että nyt kiipeillään televisiotasolle. Siellä on vähän "harvinaisempia" leluja joilla ei leikitä päivittäin. 

Musiikki: On se kumma miten iloinen musiikki vaikuttaa vauvan iloisuuteen! Luukutan youtubesta suomalaisia lastenlauluja, ja stereoista soi usein kirppikseltä löytyneet lasten klassiset cd:t (niihin ei kyllästy yhtä nopeasti kuin Mörköoopperaan). Vielä jos äiti laulelee/hyräilee touhutessaan, niin vauvakin pärjää vähän paremmin itse. 

EI SINNE: Olen laittanut pari isompaa lelua (Keinuhevonen tms) sellaisten paikkojen eteen jonne en halua vauvan menevän, silloin ne eivät hypi niin silmille ja houkuttele. DVD-hyllyn edessä on jättimäinen leppäkerttu, ja viinipullohyllyn edessä se keinuhevonen. Vaikka kohtahan tuo osaa jo siirtää ne pois edestä. Sitten olen huomannut että omat lelut kiinnostavat huomattavasti enemmän, jos ne ovat olohuoneen matalan pöydän päällä, tai pöydän alla olevalla hyllyllä. 

Jos vauvan pitää istua vaikka vaunuissa meidän tehdessä puutarhahommia tai odottaa syöttötuolissa ennen kuin ruoka on valmis: Keksi/näkkileipä käteen. Näkkileivällä saa minuutin, ja mitä makeampaa keksiä (tiedän, pitäisi rajoittaa sokeria...) niin sen enemmän vauva viihtyy rauhassa. 

Miten teillä? 

t. x-Haikaranpelätin jonka tytär biletti viime yönä 2,5 tuntia putkeen.... Zzzzz....

Ongelma

Parisuhde elää jotenkin väljähtänyttä kautta. Minä olen päivät lapsen kanssa, mies töissä. Mies tulee myöhään kotiin töistä, istuu valmiiseen ruokapöytään (toki kehuu ruokaa), leikkii hetken lapsen kanssa ja menee sohvalle röhnöttämään väsyneenä. Vaihtaa vaipan jos käsken, silloinkin asiasta saa huomauttaa useamman kerran. Silloin tällöin kantaa jopa ruokalautasensa keittiöön. Minä siivoan ruokailun jäljet (konttaan pöydän alla tiskirätin kanssa), täytän astianpesukonetta, pesen tuttipulloja, otan lapsen silloin kun se rupeaa kiukuttelemaan, ja ripustan pyykkiä kuivumaan miehen katsoessa elokuvaa jonka kesken hän jossain vaiheessa nukahtaa. Kysyn mieheltä haluaako hän laittaa lapsemme nukkumaan, johon hän huokaisee: "mut mun vuoro oli eilen", näkee vääristyneen ilmeeni ennen ja tajuaa heti sanoa että tottakai hän haluaa nukuttaa tyttärensä. 

Mieheltä tulee kommentteja hiljaiseloon makuuhuoneessa. Jossain vaiheessa hän ilmoitti että minun pitää tehdä aloite, koska hän ei näköjään osaa ajoittaa hommaa oikein. Anteeksi kuinka? Siinä tuttipulloja tiskatessani, miehen maatessa sohvalla, siinäkö ne halut yhtäkkiä tulisivat? Taitaa muuten olla taas hiivatulehduskin. 

En ole harrastanut pääsiäisen jälkeen liikuntaa. Flunssien jälkeen on ollut hankalaa saada itseä taas niskasta kiinni, ja olen lihonut kilon. Yhdeksän siis tippui kevään aikana, ja periaatteessa ihan hyvä että ainoastaan yksi tuli takaisin, mutta heti kun mässää ja pitää taukoa liikunnasta, tuntuu että ne 62 kiloa roikkuvat eri tavalla kun kuukausi sitten. 

Sen sijaan mieheni on ehtinyt harrastaa. Työn puolesta on iltamenoja, ja muutenkin pitää kiirettä. Minä odotan viikonloppuja kuin kuuta nousevaa, ja petyn kamalasti jos mies ilmoittaa että juuri tänään tulee tärkeä jalkapallomatsi, ja juuri ne kaverit joita hän ei ole nähnyt vuoteen ovat tulossa käymään kaupungissa. 

Parisuhteeseen pitää panostaa, toitotetaan joka paikassa. Viimeiset monta kertaa kun olemme yrittäneet jättää tyttäremme tuttujen naapureiden hoidettavaksi, hänet on tuotu vartin päästä huutavana takaisin. Eihän sellaista voi viedä hoitoon, ja jos veisi niin nauttisiko siitä romanttisesta leffaillasta kun tietää että kultamme itkee jossain? 

Missä helvetin vaiheessa musta tuli tällainen kulahtanut, nalkuttava akka? 

Mistä se johtuu?

Naisen elämä muuttuu kai enemmän äidiksi tulon myötä. Olen ensisijaisesti äiti, saan suukoteltua ja halittua päivän mittaan enemmän kuin tarpeeksi, joten miehelle unohtuu osoittaa hellyyttä. Vaikka kuinka rakastan lastani ja nautin suunnattomasti niistä hetkistä kun hän kikattaa sylissäni tai antaa märän pusun, olen ehkä kateellinen miehelleni että hän menee enemmän. Olen jotenkin jämähtänyt tänne kotiin, ja pitäisi vaan saada raahattua itseni ihmisten ilmoille. 

Osa tästä blaaaaah-fiiliksestä selittyy varmaan myös liikunnan puutteesta. Kun liikun, voin paremmin. Itsetuntoni kohoaa, ja pääsen pois neljän seinän sisältä. Ja minun poissaollessani miehen on PAKKO tehdä kaikki asiat kotona, joskin omalla tavallaan. 

It takes two to tango, ja mieheni on varmaan yhtä syyllinen tähän tilanteeseen. Hän on tottunut siihen että hoidan kodin, eikä enää osaa automaattisesti ajatella että ruoan jälkeen astiat laitetaan koneeseen. Niin joo, tekeehän se työn lisäksi puutarhahommia, mutta muu kodinhoito on kokonaan minun harteillani. Ellen nalkuta että tee sitä ja tee tätä, kyllä se sitten tekee. 

Mitä sille voi tehdä? 

Ehdittiin jutella viikonloppuna hetken. Mies lupasi auttaa enemmän kotitöissä iltaisin, ja komensi että minun pitää mennä illalla jumppaan. Hän on koko ajan kehottanut että minun pitäisi olla aktiivisempi, eikä ajatella että nyt kun mieheni on ollut kaksi iltaa poissa putkeen, niin minun "pitäisi" olla kotona jotta saadaan yhteistä aikaa. 

Joku ehdotti jo terapiaa. Emmäävaantiiä. 

Mitä muuta voi tehdä?