Tulen huomenna kirjoittamaan pidemmän tarinan, mutta kaavinta on ohi ja meni ilmeisesti hyvin. Olin kuulemma ruvennut puhumaan suomea nukutuksestani herättyäni, ja henkilökunta oli ihmeissään. Vuodan aika lailla ja alapäätä kivistää, mutta se kuuluu varmasti asiaan.

Nyt nukkumaan ja keräämään voimia.

UPDATE 19.5. kl 09.

Jäin tänään kotiin. Alapäätä jomottaa menkkamaisesti, erityisesti jos olen pystyssä, ja halusin ottaa rauhallisesti tänään. Olisin todennäköisesti voinut mennä töihin, mutta halusin antaa kropalleni yhden päivän sohvalla. Tuskin tämä makaaminen auttaa alapään parantumiseen, mutta mielessäni pyörii niin paljon eilisen tapahtumat, etten saisi kuitenkaan mitään aikaseksi töissä. Kuitenkin on vähän huono omatunto, ihan kuin lintsaisin.

Menimme mieheni kanssa sairaaalaan kahdelta iltapäivällä. Olin ollut syömättä aamusta asti ja juomatta puolen päivän jälkeen, joten verensokerini rupesi olemaan aika alhaalla. Sain taas tutut sexyt sairaalavaatteet päälle, ja odottelin sängyssä vuoroani. En voinut ajatella paljon muuta kuin ruokaa, sillä olin niin nälkäinen, ja mies joutui syömään huoneen ulkopuolella sillä en olisi halunnut katsoa kun toinen syö nenän edessä. Aika meni hitaasti, nälkä kasvoi ja kärsivällisyys lyheni. Hoitajat eivät yhtään osanneet sanoa milloin minun vuoro tulisi, koska samassa leikkaussalissa oli akuutti leikkaus käynnissä.

Viiden aikaan sairaanhoitaja tuli vihdoin ilmoittamaan että voin valmistautua leikkaukseen laittamalla sairaalan polvisukat jalkaan ja käymällä pissalla. Minut kärrättiin sairaalasängyssäni leikkaussaliin, ja matkalla hymyilytti koska en ollut ennen kokenut sitä, ja sanoin miehelleni että ihan kuin olisin ollut televisiossa (E.R).

Leikkaussalin ulkopuolella hymy hyytyi ja rupesi jännittämään. Itkin hieman, ja kysyin mieheltäni että mitä jos en herääkään. Mieheni hymyili rauhallisesti ja pussasi minua ja vakuutti minun herääväni. Mukava hoitaja rupesi kyselemään kaikenlaista, ja sai minut taas hymyilemään. Annoin miehelle vielä yhden pusun, ja kävelin itse leikkaussaliin.

Leikkaussalissa maatessani rupesi taas jännittämään. Sali oli vähän pelottava, siellä oli paljon instrumentteja ja koneita, ja makasin peittojen alla letkuissa kiinni. Mukava sairaanhoitaja pyyhki kyyneleitäni, ja kysyi pelottaako minua hieman. Nyökkäsin, ja hän sanoi olevansa tosi hyvä nukuttamaan, ja että aineesta saa tosi kauniit unet jos ajattelee jotain kivaa nukahtaessaan. Hymyilin hieman hänelle, mutta jatkoin kyynelehtimistä. Mitä jos en herää? Mitä jos jotain menee pieleen? Poistetaanko minulta vihdoin se pieni möykky jota luulin vauvanaluksi? "Ajattele jotain mukavaa, kaunista metsää tai rantaa". Nukutusaine tuntui ensin kylmältä vasemmassa kädessä, sitten keuhkoissani ja nukahdin samantien.

Olin kuulemma ruvennut puhumaan suomea heti herättyäni, ja henkilökuntaa on varmasti huvittanut. Kerroin tästä heti miehelleni kun olin tolkuissani, ja ensimmäinen muistikuvani on kun minua kärrätään sängyssäni (olen kiivennyt siihen leikkauspöydältä mutten muista siitä mitään) takaisin osastolle ja kerron miehelleni että olen nähnyt unta Alanyasta ja olen kuulemma puhunut suomea. Mieheni nauroi ja sanoi että kuullostan ihan humalaiselta. Olen ilmeisesti puhua sopertanut koko matkan leikkaussalista osastolle.

Olin vielä tokkurassa, kun tajusin että alapäätäni kivistää. Ei mitään ylitsepääsemätöntä kipua, mutta samanlaista jomotusta kuin IVF:n punktion jälkeen. Sain kolme särkylääkettä ja söin hieman. Mieheni oli käynyt ostamassa lempisuklaatani. Olimme sairaalassa vielä pari tuntia, ja ajoimme sen jälkeen kotiin. En meinannut millään saada unta, koska päivän tapahtumat pyörivät päässä. Vieläkin jos suljen silmäni näen leikkaussalin ja tunnen sen pelon mikä minuun iski juuri ennen nukutusta.

Jospa tämä olisi nyt tässä, vihdoin.