Kävin eilen juttelemassa pomoni kanssa töihinpaluustani. Koko homma jännitti, koska pelkäsin joutuvani täysin samaan hommaan, jossa siis matkustin aika paljon. Koko homma menikin ihan mahtavasti, ja pääsen samoihin hommiin paitsi että ulkomaan töissä jatkaa sijaiseni -kuulemma kahdelle riittää töitä. Great! 

Samalla tajusin että tämä äitiyslomani alkaa kohta olla lopuillaan. Tai onhan sinne elokuulle vielä aikaa, mutta kohta pitää varautua henkisesti seuraavaan elämänvaiheeseen. Tyttömme on reipas ja sosiaalinen "seura-apina", joten uskon että tämä kotona hengailun loppuminen on rankempaa mulle kuin vauvalle. Tai eihän se ole enää mikään pikku vauva - osaa taputtaa, katsoa lamppua kysyttäessä, ja eilen oppi etenemään lattialla käsiensä avulla. 

Joka paikassa toitotetaan, että lapsiperheen arki on rankkaa, ja se kieltämättä pelottaa. Olen kuullut yhdestä pariskunnasta, jotka sopivat etukäteen että tehdään nämä lapset ja ei erota viiteen vuoteen vaikka mikä olisi. Tuttavapiirissäni löytyy useampia esimerkkejä siitä miten avioliitto on väljähtänyt ja miten lapsiperheen arki on pelkkää selviytymistä. Me kun ollaan miehen kanssa vielä molemmat sen verran "uraihmisiä" (en pidä tästä termistä, mutta ainakin toistaiseksi ollaan molemmat viihdytty haasteellisissa työpaikoissa) että jännittää miten homma lähtee rullaamaan. 

Molempien vanhemmat asuvat kaukana, ja apujoukkoja ei muutenkaan ole liikaa nurkan takana, joten ollaan ajatettu hyödyntää ne niksit mitä on saatavilla. Kunhan aloitan työt niin hankimme siivoojan, ja kunnan kautta saa kuulemma palkattua lastenhoitokurssin käyneitä tyttöjä, joista ainakin yhteen haluaisimme tutustua. Sellainen mukava tyttö, joka voisi silloin tällöin hoitaa lastamme, jos töissä on täpärä tilanne tai vaikka haluaisimme miehen kanssa tehdä jotain kahdestaan. 

Sen verran ollaan myös juteltu, että katsotaan miten arki lähtee rullaamaan ennen kuin päätetään mitä tehdään uusien hoitojen suhteen. Haluaisin kovasti joskus toisen lapsen, mutta hoidot tehdään siinä vaiheessa kun on resursseja (lähinnä henkisiä, mutta kyllä sitä rahaakin tulee palamaan kun joudutaan menemään yksityiselle) uusiin haasteisiin. En ole oikein ikinä tajunnut niitä jotka tekevät lapset mahdollisimman "putkeen" ajattelematta käytännön asioita sen enempää, ja sitten valitetaan kun kotihoidon tuella ei pärjää tai että arki on ylitsepääsemättömän rankkaa. Mutta jokainen tekee omat valintansa, ja en halua muita arvostella. 

Sen verran uskallan tunnustaa ääneen, että vaikka nautin nyt kotona olosta, niin odotan myöskin innolla töiden alkamista. Vaikka lapsen kanssa oleminen on palkitsevaa ja ehkä jopa ainoa tällainen jakso elämässäni, niin välillä sitä kaipaa siivoamisen / ruoanlaiton / leikkimisen / tuttipullojen pesemisen / lastenlaulujen laulamisen rinnalle jotain haastetta aivoille. Mutta eiköhän niitä haasteita tule sitten syksyllä ihan tarpeeksi -kunhan ei liikaa :) 

t. x-Haikaranpelätin 62 kg ja pikkuneiti hieman yli 7 kk

ps. Kiitos vinkeistä ruokaongelmiin. Parempaan suuntaan mennään, ja on löytynyt sellainen banaanilla ja päärynällä maistettu Beauvais-riisipuuro jota uppoaa kokonainen annos. Vielä kun saisi vihanneksia tai jotain "tylsemmän makuista" puuroa pikkuneidin kurkusta alas, että voisi ruveta miettiä lihan maistelua... Tosin nyt kun ruokaa menee paremmin, niin yöheräilytkin ovat lisääntyneet. Ongelmien määrä taitaa olla aina vakio, ne ongelmat vaan vaihtuvat :)