Olimme juuri julkisen tarjoamassa "ekstraultrassa" joka tarjotaan hoidoista plussanneille viikon 37 tienoilla. Mikäs siinä, minähän en ultraukseen ikinä kyllästy :) 

Ultraus vahvisti sen mitä kätilöni oli jo käsikopelolla arvioinut: iso tyttöhän siellä on. Ultraavan kätilön (vai olikohan se sairaanhoitaja....) laitettua mitat tietokoneelle arvioi kone tytön painoksi 3422 g. Vähän mietitytti että kehtaako sitä sukupuolta edes kysyä (olen kuullut että ultraavia ammattilaisia saattaa ärsyttää näinkin "pinnalliset" kysymykset) ihan vielä tuplavarmistukseksi, mutta hän sanoi sen itse kysyttyään tiedämmekö sukupuolen. Neiti makoili pää alaspäin, selkä vasenta kylkeäni vasten, jalat sekä kädet yhdessä sykkyrässä oikeaa kylkeäni vasten. Tai itseasiassa en saanut ruudulta paljon mitään selvää -vatsalaukun sentään tunnistin omatoimisesti - mutta kätilö vakuutti kaiken näyttävän normaalilta ja kertoi neidin vielä imeskelevän peukaloaan.  

Periaatteessa kaikki on siis valmista. Ylihuomisesta lähtien vauva on "täysi-ikäinen" syntyessään, kaikki tarpeellisimmat tavarat on ostettu, sairaalalaukku melkein valmiiksi pakattu, ja henkisesti tämä raskaus on kestänyt jo nelisen vuotta. Mieskin on melkein valmis, paitsi että eilen se meni hassusti paniikkiin. Totesin ääneen illalla tultuamme kotiin ruokaostoksilta, että onpas pikkarit märät. Ei ollut lirahtanut aivastuspissa housuun (tällä kertaa...), en ollut todellakaan kiimainen (siitä on aikaa...), ja ei se näyttänyt valkovuodoltakaan. Ihmetellessäni niitä pikkareita vessassa mieheni sai melkein paniikkikohtauksen huutaen "KEHTO PITÄÄ MAALATA VALMIIKSI" luullen että lirahdus oli lapsivettä. Olemme siis saaneet miehen veljeltä lainaksi puisen kehdon, jonka maalaamme valkoiseksi. Siinä me sitten olimme, minä vessassa pikkareita ihmettelemässä ja mies käveli levottomasti ympäri taloa etsien maalipensseliä. Mitä se lorahdus sitten olikin, sitä ei tullut enää lisää. Myöhemmin sohvalla löhöillessämme mies kurtisti kulmiaan, näytti mietiskelevältä, ja pohti ääneen "osaankohan mä olla isä". Vakuutin, etten parempaa löytäisi enkä haluaisi. 

Ensi viikonloppuna tulevat toistaiseksi viimeiset yövieraat ennen synnytystä, muuten ajattelin rentoutua kotona -katsella telkkaria, pestä pyykkiä, siivoilla pikkusen, syödä karkkia ja lorvia netissä. Synnytys ei vielä varsinaisesti pelota, mutta pieniä perhosia on tullut vatsaan ajatuksesta. Mietityttää mahtuukohan meidän isokokoinen neiti alakautta ulos (meillä on sukuvikana sisäpuolelta litteä lantio, äitini ei voinut synnyttää alakautta), kuinkahan pahasti saatan revetä, ja miten hallitsen hermoni jos jossain vaiheessa vauvan sydänäänet laskisivat. 

Nyt ei voi enää mennä mikään pahasti pieleen, eihän? 

t. ex-Haikaranpelätin 36+5