Juhuu! Tällä viikolla oli suuri henkinen virstanpylvääni, viimeisen raskauskolmanneksen alku. Mikään ei ole tietenkään vielä varmaa, mutta ainakin jos prinsessa päättäisi ottaa varaslähdön elämään, hänellä olisi hyvät mahdollisuudet selvitä hengissä. Näiden viikkojen kuvauksia netissä lukien tunnen vihdoin itseni normaaliksi. En ole mitenkään hehkunut energiaa toisen kolmanneksen aikana, vaan riesana on ollut painontunne alapäässä jo rv 13 lähtien, polttavaa pistoa rintojen alapuolella viimeisen parin viikon aikana, selkäkipuja ja kaikkea muuta pikkuriesaa, kun tuntuu että kaikki muut samoilla viikoilla olijat lenkkeilevät reippaasti koiriensa kanssa, pesevät ikkunoita energisinä tai muuta vastaavaa. Nyt minulla on virallisesti lupa olla kömpelö ja hankala :) 

Kuluneen viikon aikana annoin miehelleni vihdoin luvan maalata vauvanhuoneen/nykyisen rojuvaraston seinät vaaleanpunaisiksi ja olimme myös synnytysvalmennuksessa. Täällä päin valmennus hoidetaan kahden tunnin luennolla sairaalan auditoriossa noin sadalle hengelle kerrallaan. Kätilö kertoi synnytyksen eri vaiheista, ja lopuksi katsoimme videon erilaisista synnytyksistä. En ollut odottanut mitään sen kummempaa, mutta ihan jees kokemus se oli. 

Olin aikasemmin miettinyt että pitäisiköhän sitä ilmoittautua jollekin työväenopiston kurssille tai vastaavalle voidakseni valmistautua synnytykseen vähän paremmin, mutta nyt on sellainen fiilis että turha siihen on liikaa valmistautua kun ei siitä kuitenkaan tiedä miten se menee. Fyysinen kipu ei pelota (punktiot ovat kai vähän karaisseet?), enemmänkin se jos jotain menee pieleen, mutta täytyy vain luottaa että olen hyvissä käsissä. Mulla ei ole hajuakaan minkälaista kivunlievitystä haluan elokuun lopussa (kai se riippuu miten paljon sattuu ja kuinka väsynyt on), enkä osaa yhtään sanoa että minkälainen asento voisi olla mulle mukava synnyttää. Kai sitä voi sitten kokeilla erilaisia. Akupunktiota ajattelin ehkä kokeilla ainakin aluksi kivunlievitykseen, kun sitä kerran meidän sairaalassa tarjotaan ja se on jo hoidoistakin tuttu juttu. Mutta jos tuntuu siltä että kuin joku iskisi puukolla alapäähän, niin mulla ei ole mitään moraalista ongelmaa ottaa epiduraalia tai muita vahvempia mömmöjä. Ehkä koko asiasta tulee paniikki vielä myöhemmin, mutta suurin huolenaiheeni on edelleen että meneehän kaikki hyvin loppuun asti. Mikään ei ole edelleenkään itsestäänselvää, ja vaikka oli ihanaa nähdä kuinka mies nautti vauvanhuoneen seinien maalaamisesta ja otin siitä paljon kuviakin, niin silti taustalla oli pienenpieni ajatus että mitenköhän mä voin ikinä olla tässä huoneessa jos jotain menisi pieleen. 

Olen lueskellut netistä kestovaippailusta ja en oikein tiedä mitä tekisin asian suhteen. Melkein kaikki suomalaiset ystäväni ovat ehdottomia kestovaippailijoita, kun taas täällä en tunne ketään joka käyttäisi niitä. Periaatteessa tekisi mieli kokeilla -ihan vaan ympäristön kannalta - mutta sitten siihen pitäisi kai investoida aika paljon. Äitiyspakkauksen kestovaipoilla ei varmaan pitkälle pötki? Lisäksi meillä tulee olemaan hoitopöytä lastenhuoneessa kun kylppärissä ei ole tilaa, eikä meillä ole edes käsisuihkua vessassa (ainakin olen nähnyt että suomalaiset ystäväni huuhtovat kakkavaipat käsisuihkulla pöntön päällä). Saa nähdä mihin päädytään. Tuntuu vieläkin ihan absurdilta miettiä asiaa, vaikka laskettuun aikaan on alle 12 viikkoa. 12 viikkoa -samalla iäisyys ja toisaalta ihan jo kulman takana verrattuna siihen miten kauan tätä on odotettu. 

Vaikka lakanoiden välissä ei ole tapahtunut mitään sen viikon 19 verenvuodon jälkeen, niin olen jotenkin rakastunut mieheeni vielä enemmän. Välillä tulee tippa silmään kun hän juttelee vatsalle kaikenlaista. Joka aamu hän sanoo huomenta minulle ja vatsalle, ja samoin antaa hyvänyön suukon meille molemmille. Melkein joka päivä hän sanoo saman jutun vatsalle, hellällä äänellä: "moi, isä tässä. Onks sulla ollut mukava päivä? Onko sulla ollut haasteita?", jonka jälkeen hän laittaa korvan vatsalle odottaen vastausta. Ja jos neiti sattuu liikahtamaan juuri silloin, niin mieheni väläyttää maailman onnellisimman hymyn. *Huokaus* Voi kun kaikki menisi nyt vaan hyvin, nyt ollaan jo niin lähellä. 

t. Valas 28+2