Jotenkin luulin, että kaikki olisi IHAN erilaista toisella kertaa. Toki se on erilaista, mutta yllättävän samanlaista. Luulin aikaisemmin että yhden saatuani olisi "melkein sama" selviytyisikö pakkasalkiomme sulatuksesta toista yrittäessä. Silti olin todella hermostunut soittaessani laboratorioon aamulla. Kädet olivat hiestä nihkeät, ääni värisi hermostuksesta. Koko tilanne oli absurdi koska soitin vietyäni lapsen tarhaan, tarhan pihalla pyöräilykypärä päässä.

"Niin....". Nyt mä muistan miten pelkään sitä kun laborantti pitää paussia puhuessaan. "Niin sulla oli yksi alkio pakkasessa...". Niin???? "Me sulatettiin se eilen ja..." Ja???? "...se on jakaantunut. Pääsetkö tulemaan yhdeltätoista?"

Muistan nyt myös nämä toivon ja ilon hetket, kun saa alkion kyytiin. Naama on yhtä aurinkoa, samalla tavalla kuin pari vuotta sitten. Se tuntuu IHAn samalta. 

t. X-Haikaranpelätin, PP 0 

ps. Kirjoituksen tarkoituksena ei toki ollut loukata lapsettomia. En väitä että ensimmäisen ja toisen yrittäminen olisi sama asia. Tottakai se on erilaista. Tiedän että voin onnistua, minun ei tarvitse ajatella "mitä jos ei ikinä", ja tiedän selviytyväni ihan eri tavalla vastoinkäymisistä tällä kertaa. Mutta silti olen yllättynyt, miten paljon samanlaisia tunteita tulee takaisin pinnalle.