Meidän perheeseen syntyi ihana tummatukkainen pikkusisko 16 päivää sitten, 9 päivää yli lasketun ajan. Rauhallinen, täydellinen, kiltti ja syötävän ihana. 

Synnytys meni hyvin. Olin jo erittäin kärsimätön, ja kokeilin niksejä akupainannasta rivakkaan lenkkiin saadakseni vauvan aiemmin ulos. Mutta yhden aikaan yöllä - taas - synnytys lähti käyntiin. Supistukset olivat sen verran tujakoita seitsemältä, että lähdimme aamuhämärässä ajamaan sairaalaan. Perille päästyämme koko homma tyssäsi taas, mutta ronskimpi sisätutkimus laittoi actionia peliin, ja supistuksia rupesi tulemaan miltei tauotta. Loppu menikin niin nopeasti etten ehtinyt saada edes kivunlievitystä. Viimeinen tunti oli yhtä valitusta ("auuu auuu mä en pysty!!!"), kylpyammeeseen kakkaamista (noloa!), ja hirveää kipua. Siis TODELLA hirveää! Kun lopulta kuulin lapsen itkun, olin helpottunut ja ajattelin että nyt tämä on vihdoin ohi. Mutta ei ollutkaan, se olikin vasta pää! 

Vauvan tultua maailmaan sulkeuduin onnen ekstaasissa pieneen kuplaan hänen kanssaan - hän lepäsi rinnallani ja imi rintaa kätilöiden ommellessa alapäätä kiinni. Mieheni oli jo heti kärsimätön, ja halusi hakea isosiskon katsomaan vauvaa. Lähetteli tekstiviestejä, soitteli vanhemmilleen ja päivitti Facebookia. Minä halusin vaan olla omassa raukeassa kuplassani, mutta en jaksanut välittää hänen hössötyksistään. Senkun hakee isosiskon, jos jaksaa katsoa sen perään. Ja kunhan ei laita Facebookiin sellaista kuvaa jossa näytän - noh, juuri synnyttäneeltä. 

Olin etukäteen pelännyt voisinko rakastaa toista lasta yhtä paljon kuin esikoistani. Esikoisemme oli se vuosikausia odotettu  ihme, joka teki minusta äidin. Hurmaava, iloinen ja mukaansatempaava. Tunsin huonoa omatuntoa kun en itkenyt onnesta pikkusiskon tullessa rinnalleni, hymyilin vaan helpottuneena. Kahden päivän päästä synnytyksestä, se suuri rakkauden aalto kuitenkin vyöryi ylitseni niin että rupesin itkemään. Tuo pieni viaton otus oli rinnallani, ja katsoi minua silmiin, keskellä yötä yölampun valossa maatessamme sängyllä. Sillä hetkellä tiesin että tulen rakastamaan tuota pientä ihmistä yli kaiken, ja teen mitä tahansa suojellakseni häntä (kin). Itkin taas onnesta ja silitin pientä pörröpäätä. 

Nyt opetellaan uutta arkea. Mieheni on jo aloittanut työt, ja isosisko on päivät tarhassa. Vauva nukkuu päivät ja valvoo paljon öisin, joten lyhyemmät tarhapäivät ovat työnnetty myöhempään ajankohtaan - tarvitsen lepoa päivisin. 

Juuri nyt ei puutu mitään. (Paitsi unta). 

t. Haikaraemo 72 kg (höh, esikoisen kanssa paino tippui paljon nopeammin!!!!!)