Olen aikaisemminkin valittanut mieheni nuoremmasta veljestä ja tämän tyttöystävästä. Valitanpa taas kerran. He kutsuivat itsensä meille kylään, ja ajattelimme että kokeillaan nyt taas -sukua he ovat kuitenkin. Kiirehdin töistä kotiin, kokkasin kanasalaattia, leivoin kakun, laitoin kynttilöitä olohuoneeseen palamaan, avasin punaviinipullon ja pistin Norah Jonesia soimaan taustalle. PIMPOM! "Teeeervetuloa, oi kiitti ihania kukkia, hei tulkaa peremmällle... Moi moi sullekin, pikkuinen".

Kolme ja puoli tuntia tämän jälkeen itkin keittiössä tiskivuoren ympärillä ja kiukuttelin miehelleni. Päätin, etten jaksa enää tätä teeskentelyä. Kuunnella vaippajuttuja, typerää vitsailua ("hei jos sä et syö tätä niin me ei oteta sua mukaan kotiin") enkä vauvalle lässytystä kun kesken keskustelun. Yritä nyt selittää jotain vieraille jotka kesken keskustelun rupeavat irvistelemään ja huutamaan "PÖÖ"! 

Päätin että mulla on just nyt sellainen elämänvaihe, että saan olla itsekäs lapseton katkera paska, joka ajattelee omaa itseään. En jaksa kutsua lapsiperheitä tai raskaana olevia ystäviäni kylään tai kahville (eräs ystävämme on varmasti pahoillaan kun emme ole pitäneet yhteyttä sen jälkeen kun hänen vaimonsa tuli raskaaksi), siitä tulee vain paha mieli. Muutamaan erittäin hyvään ystävään aion pitää aktiivisesti  yhteyttä, tuntui se miltä tahansa, mutta se olkoon investointi tulevaisuuteen.

Välillä on varmasti hyvä ottaa itseään niskasta kiinni, mutta nyt ei huvita pätkän vertaa. Aion toistaiseksi mököttää omassa kopissani ja keskittyä niihin asioihin ja ihmisiin joista minulle tulee hyvä olo. Onneksi meillä on laaja ystäväpiiri joista moni ei ole vielä lastensuunnitteluvaiheessa. En ole ainakaan vielä ihan yksin.