Siitä pikkusiskosta tai -veljestä on puhuttu monta kertaa. Sitten joskus, kunhan X. Ensin pitää Y, sitten voidaan yrittää. Kun tyttö nukkuu yöt läpi. Kun arki ei ole enää niin haastavaa. Kun seksielämä on aktiivista ja romantiikka kukoistaa. Enimmäkseen tuo viimeinen, mitä mieheni sanoo. Ja ihan ymmärrettävästi: hoidot, raskaus ja uusi lapsi nyt harvoin virkistävät seksielämää. 

Meille on kuitenkin käynyt niin ihanasti, että kaksi läheistä kaveripariskuntaa on pamahtanut paksuksi. Yhdet uutiset viikko sitten, ja toiset sitten tänään (virallisesti en muuten sitten tiedä niistä jälkimmäisistä). Viikko sitten kaveripariskunta kutsui itsensä meille kylään, ja kertoivat sitten uutiset. Loppuilta menikin sitten jutellessa raskaus- ja vauvajuttuja, ja mieheni iloitsi kovasti koska tämä hänen paras kaverinsa (joka on viettänyt aika menevää elämää) on vihdoin kohta samassa elämäntilanteessa. Korvaani särähti kun he mainitsivat muutamaan kertaan tärpänneen heti ekasta kierrosta ja hämmentävän nopeasti, mutta onneksi nykyään tuollaiset kommentit eivät jää kummittelemaan mieleen sen kummemmin. Jälkimmäiset uutiset sain tänään, ja olin liikuttunut koska sain kuulla tästä ensimmäisenä - ystäväni (joka on myös työkaverini) halusi kertoa minulle heti plussatestin jälkeen, koska tiesi minun ymmärtävän alkuraskauden pelon. Hänen tyttöystävänsä oli kuulemma ollut hetken aikaa raskaana puoli vuotta sitten, joten eivät uskalla toivoa vielä liikoja. 

Silloin viikko sitten, kysyin mieheltäni pitäisikö meidänkin mennä uudestaaan hoitoihin, mieheni sanoi "anna mulle kaks päivää miettiä". Odotin viikon (Viiikon!!! Vähänkö olen kärsivällinen!!!), ja kysyin uudestaan tänään ruokapöydässä tyttäreni heitellessä perunamuussia lattialle. "Okei". OKEI?????? "Senkun tehdään". Silmäni levisivät lautasen kokoisiksi. "Sillä ehdolla, että saadaan meidän seksielämä kuntoon, sun pitää tehdä useammin aloite ja olla akviitisempi". Ööö, tällaisesta asiasta kun neuvotellaan, niin minähän suostun vaikka mihin! Senkun kaivat vehkeen esiin vaikka saman tien! 

Nyt sitten mietin kaikenlaista. Ajattelin varata ajan yksityisklinikalle (pitää mennä jonnekin sellaiseen kokoushuoneeseen soittamaan huomenna josta KUKAAN ei kuule mitä puhun), jotta voimme jutella miten tästä eteenpäin. 

Mitenköhän se on erilaista toisella kertaa? Miten kohdata lapsettomuuden (sekundäärisen) tunteita, kun kuitenkin on kotona lapsi? Onkohan kaikki helpompaa (kuten toivon)? Ymmärtääköhän kukaan minua, jos petyn ja suren? Pystynkö lopettamaan, jos kolmen hoidon paketti ei auta? Tai toisaalta, uskallanko laittaa kahta munasolua kyytiin (tai kehtaako edes toivoa ääneen vain yhtä lasta)? Miten meidän parisuhde muuttuu? Miten minä jaksan? Mikä on parasta tyttärellemme? Tutkitaankohan meitä uudestaan? Edelliset tutkimukset tehtiin vuonna 2008. 

Tässä on vähän pohdiskeltavaa. Mutta HYSSSSSSS, sovimme miehemme kanssa että tämä projekti on salaisuus. Tiedän että tätä blogia lukee muutama minut livenä tunteva ihminen. HYSSSSSSS. Haluamme pitää paineet minimissä, ja keskittyä koko projektiin mahdollisimman vähän (siis niin vähän kuin se on mahdollista), jotta se ei täyttäisi koko elämää niinkuin viimeksi. 

t. x-Haikaranpelätin. Kutsun itseäni sitten taas Haikaranpelättimeksi jos ekasta hoidosta ei tärppää, ja toivotaan että nimi vaihtuu sitten pian takaisin eksäksi. 

ps. Tyttäreni on puolitoistavuotias. Yhdistelee suomen ja tanskan sanoja ihan miten sattuu - mere juusto :) Menevä, aktiivinen, tempperamenttinen, mutta kova pussaamaan :)