Olen miettinyt viime päivinä, onko tämä nyt tässä. Jos kaikki menee hyvin, meillä on vuodenvaihteessa kaksi lasta ja meidän lapsitoiveluku on täynnä. Tuleeko minusta sitten täysin normaali? Jääkö kaikki tämä etäiseksi muistoksi vai onko se muuttanut minua ihmisenä?

En koe kärsiväni enää lapsettomuudesta (ei ole toiveita kolmannesta lapsesta), mutta uskon että ajattelutapani on osittain muuttunut pysyvästi. Minä uskon, että lapsettomuus on muokannut minua ihmisenä, ja tulee olemaan ajatusmaailmassani mukana vielä monta vuotta.

_ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _

En kysele muiden perheenlisäyssuunnitelmista.

Tunnen vielä pienen piston sydämessäni, kun joku kertoo "tärpänneen heti".

Puolustan henkeen ja vereen lapsettomien oikeuksia, ja kiehun raivosta kun asiasta tietämättömät ihmiset päästävät ääneen typeriä kommentteja ääneen kuten "kaikkien ei vaan ole tarkoitus saada lapsia".

Minusta on epäreilua, että lapsen saamisessa ei ole mitään jonokulttuuria (eihän siinä voikaan olla!).

En jaksa ymmärtää niitä jotka harmittelevat että vauva syntyykin nyt väärään vuodenaikaan / kuukauteen / eri aikaan kaverin kanssa.

Minua hävettää välillä valittaa ääneen lapsiperheen haasteista (mieleen on jäänyt että "jos joskus onnistuu niin en ikinä valita pienistä"), eivät ne aina niin pieniä haasteita edes ole. Useampi kuukausi jolloin yöt nukutaan tunnin pätkissä, on oikeasti kidutusta.

Minusta on epäreilua, että maailmassa on niin monta lapsettomuudesta kärsivää paria, joilla olisi hyvä koti ja paljon rakkautta annettavaksi, kun samaan aikaan lapsia syntyy huonoihin olosuhteisiin. En ajattele edes "Afrikan köyhiä", vaan alkoholisteja, narkkareita tai niitä jotka tekevät lapsia korjaamaan rikkinäisen suhteensa.

_ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _

t. x-Haikaranpelätin 13+0