keskiviikko, 19. helmikuu 2014

Paussin paikka

Jos olet eksynyt tähän blogiin, olet varmasti huomannut että päivityksiä on yhä harvemmin. x-Haikaranpelättimestä on ruvennut tuntumaan että kaikki on sanottu, eikä mitään lukijoita kiinnostavaa ole sydämellä. Tämä blogi alkoi lapsettomuusblogina, ja nyt olen siinä onnellisessa tilanteessa että minulla on kaksi ihanaa lasta. Lapsettomuus on historiaa, vaikka onkin muuttanut minua ihmisenä. 

Blogi on ollut minulle hyvää terapiaa, ja olen saanut korvaamatonta kannustusta ja välillä raivostuttaviakin kommentteja vuosien varrella. Edelleen palaan vanhoihin kirjoituksiini, varsinkin nyt kun vertailen esikoisen ja nykyisen vauva-aikaa. Viime yönäkin imettäessäni lueskelin esikoisen unirytmiä (josta valitin silmät ristissä), ja nyt huomaan että aika samanlaista se on tämänkin kanssa - mutta silti kaikki tuntuu vaan helpommalta. 

En halua poistaa blogia koska tähän on tallennettu se aika elämästäni jolloin on tapahtunut kaikista suurimpia tunnemullistuksia. Ja jos jotain kiinnostaa lukea ajatuksia lapsettomuudesta tai raskaudesta/vanhemmuudesta lapsettomuuden jälkeen, niin jätän tekstin myös vertaistueksi.

- Alkuvuodet ovat täynnä lapsettomuushoitojen vuoristortaa.

- Vuoden 2010 alkuvuoden kirjoitukset hysteeristä odottamista

- Vuoden 2010 loppuvuosi imetysongelmien ja ehkä lievän synnytyksen jälkeisen masennuksen sekamelskaa

- Vuodet 2011-2012 on opettelua uuteen arkeen perheenä kotosalla ja työelämässä, kunnes sekundäärinen lapsettomuus tulee taas mukaan ajatuksiin pikkukakkosta toivoessa

- Vuonna 2013 on pikkusiskon odottamista

Vuosi 2014 lähti alkuun onnellisesti hyvin menneellä synnytyksellä, ja saimme ihanan sekä helpon lapsen. Eipä tämä pikkusiskokaan mitään usean tunnin päikkäreitä vetele, mutta itkee hyvin vähän kunhan tissitarjoilu ja viihdytys pelaavat. Imetys on lähtenyt käyntiin paremmin, olen selvinnyt ilman rintatulehduksia, ja olen hyväksynyt että jos aion imettää niin teen sitä melkein kerran tunnissa. Viimeksi se tuntui aivan liialta, mutta varsinkin päivisin se on ihana hetki tyttäreni kanssa, jolloin SAAN istua alas telkkaria katsomaan.

Suurin haasteeni arjessa on selvitä kahdestaan kahden tyttöni kanssa, kun mieheni on paljon poissa. Eilenkin onnistuin samaan aikaan imettämään epämukavassa asennossa keittiöntuolilla, hämmentämään riisipuuroa ja askartelemaan esikoisen kanssa. Stressaavaa, mutta siitäkin selvitään! Vauva joutuu välillä itkemään pari minuuttia että esikoisen iltatoimet saadaan hoidettua, mutta olen oppinut että ei se parin minuutin kitinä ole maailmanloppu. Nukutan esikoistani aina kahdeksalta, joka on vauvan "kitinäaikaa" ja jolloin hän haluaisi ainoastaan olla rinnalla. Annan yleensä pienen korvikepullon ennen tuota rumbaa, ja keikutan sitteriä jalallani samalla kun luen isolle tytölle iltasatua. Tai sitten yritän imettää samalla kun teen tuota kaikkea. Manduca-repussa pikkusisko ei viihdy, ja harmittaa että tuli investoitua siihen. Ehkä sitten kun hän osaa pitää päätään pystyssä ja repussa on paremmat näkymät. Pikkusisko nukahtaa yöunille 23-24 maissa illalla, ja aloittaa reilun 3 tunnin luksusunella. Herää kolmen maissa syömään, ja seuraavalla kertaa viiden tai kuuden maissa, ja silloin saattaa olla vaikeaa nukahtaa samantien uudestaan. Seitsemältä hän syö vielä kerran, ja yleensä nukkuu kun esikoinen herätetään puoli kahdeksaa. Suuri apu arkeen on ollut kun mieheni vie tyttären tarhaan ainakin pari kertaa viikossa, ja minä jään vauvan kanssa köllimään sänkyyn. 

Tällaista tämä arki nyt on. Ei ihan enää selviytymistä (tai sitten tähän väsymykseen on jo tottunut), mutta enimmäkseen neljän seinän sisällä oleilua. Pyykkiä on JOKA paikassa, ja siivoaminen on kuin lumen luomista lumimyrskyssä. Parisuhteessa ei riidellä koska ei edes paljon ehditä näkemään toisiamme, mutta odotan innolla että saamme joskus taas kahdenkeskistä aikaa. Ystävänpäivänä sytytimme kynttilöitä ja vuokrasimme elokuvan, mutta mieheni nukahti puolen tunnin jälkeen, ja minä katsoin elokuvan loppuun keikkuen sivulta sivulle sohvalla vauvan kanssa. Mutta silti ilta oli ihan mukava :) 

Jään nyt blogista tauolle, ehkä palaan jos on jotain sanottavaa. Pakkasessa on edelleen alkoita, mutta niiden kohtalo selvinnee vasta vuosien päästä. 

Rakkaudella, 

x-Haikkis

sunnuntai, 2. helmikuu 2014

Mitä vuorokauden aikana ehtiikään (vauva-arkea neljän seinän sisällä)

1. Tunnustella tissejä parin tunnin välein ja miettiä kummasta imetin viimeksi. Päättää että ensi kerralla muistan mutta unohtaa heti taas. 

2. Sanoa 20 kertaa innokkaalle isosiskolle "EI NYT se nukkuu, EI NYT" tai "VA-RO-VAI-SES-TI". 

3. Aloittaa joku kodin askare (esim. tyhjentää kolme astiaa täydestä astianpesukoneesta), muistaa että joku toinen askare jäi myös kesken, ja aloittaa se aikaisempi alusta. Ja keskeyttää se. Laittaa tutin vauvan suuhun ja aloittaa neljäs askare. 

3. Vaihtaa 10 kakkavaippaa, niistä pari keskellä yötä. Löytää seuraavana aamuna kakkavaippoja makuuhuoneen nurkasta, koska yön hämärässä ei jaksanut raahautua roskapönttöön asti. 

4. Katsoa Facebook, Hotmail ja LinkedIn noin 50 kertaa (mitä muuta imettäessä VOI tehdä, varsinkaan yöllä?). How boring is that! Luen jopa jokaikisen Groupon-mainoksen meilissäni! 

5. Päättää monta kertaa "huomenna menen suihkuun / vaunulenkille / imuroin" jne.  

6. Olla 23 tuntia neljän seinän sisällä, tunti menee esikoisen tarhareissulla ja kaupassa. 

7. Nukkua pari tuntia, herätä tunniksi imettämään ja kuuntelemaan vauvan rutinaa, nukkua tunti, hereillä tunti, nukkua tunti, hereillä tunti, kunnes on jo aamu ja esikoinen pitää viedä tarhaan. 

8. Irvistellä vauvalle lukuisia kertoja kamera kädessä toivoen kameran tallentavan puoli sekuntia kestävän hymyn. IHANAN hymyn! Mutta yleensä ne hetket jäävät vain meidän kahden väliseksi. 

9. Ajatella ainakin sata kertaa "mä en jaksa". Mutta jaksan kuitenkin. 

10. Rakastua pieneen vauvaani uudestaan ja uudestaan. 

t. x-Haikkis ja 4 vkon ikäinen maitonaama 

tiistai, 21. tammikuu 2014

Pikkusisko

Meidän perheeseen syntyi ihana tummatukkainen pikkusisko 16 päivää sitten, 9 päivää yli lasketun ajan. Rauhallinen, täydellinen, kiltti ja syötävän ihana. 

Synnytys meni hyvin. Olin jo erittäin kärsimätön, ja kokeilin niksejä akupainannasta rivakkaan lenkkiin saadakseni vauvan aiemmin ulos. Mutta yhden aikaan yöllä - taas - synnytys lähti käyntiin. Supistukset olivat sen verran tujakoita seitsemältä, että lähdimme aamuhämärässä ajamaan sairaalaan. Perille päästyämme koko homma tyssäsi taas, mutta ronskimpi sisätutkimus laittoi actionia peliin, ja supistuksia rupesi tulemaan miltei tauotta. Loppu menikin niin nopeasti etten ehtinyt saada edes kivunlievitystä. Viimeinen tunti oli yhtä valitusta ("auuu auuu mä en pysty!!!"), kylpyammeeseen kakkaamista (noloa!), ja hirveää kipua. Siis TODELLA hirveää! Kun lopulta kuulin lapsen itkun, olin helpottunut ja ajattelin että nyt tämä on vihdoin ohi. Mutta ei ollutkaan, se olikin vasta pää! 

Vauvan tultua maailmaan sulkeuduin onnen ekstaasissa pieneen kuplaan hänen kanssaan - hän lepäsi rinnallani ja imi rintaa kätilöiden ommellessa alapäätä kiinni. Mieheni oli jo heti kärsimätön, ja halusi hakea isosiskon katsomaan vauvaa. Lähetteli tekstiviestejä, soitteli vanhemmilleen ja päivitti Facebookia. Minä halusin vaan olla omassa raukeassa kuplassani, mutta en jaksanut välittää hänen hössötyksistään. Senkun hakee isosiskon, jos jaksaa katsoa sen perään. Ja kunhan ei laita Facebookiin sellaista kuvaa jossa näytän - noh, juuri synnyttäneeltä. 

Olin etukäteen pelännyt voisinko rakastaa toista lasta yhtä paljon kuin esikoistani. Esikoisemme oli se vuosikausia odotettu  ihme, joka teki minusta äidin. Hurmaava, iloinen ja mukaansatempaava. Tunsin huonoa omatuntoa kun en itkenyt onnesta pikkusiskon tullessa rinnalleni, hymyilin vaan helpottuneena. Kahden päivän päästä synnytyksestä, se suuri rakkauden aalto kuitenkin vyöryi ylitseni niin että rupesin itkemään. Tuo pieni viaton otus oli rinnallani, ja katsoi minua silmiin, keskellä yötä yölampun valossa maatessamme sängyllä. Sillä hetkellä tiesin että tulen rakastamaan tuota pientä ihmistä yli kaiken, ja teen mitä tahansa suojellakseni häntä (kin). Itkin taas onnesta ja silitin pientä pörröpäätä. 

Nyt opetellaan uutta arkea. Mieheni on jo aloittanut työt, ja isosisko on päivät tarhassa. Vauva nukkuu päivät ja valvoo paljon öisin, joten lyhyemmät tarhapäivät ovat työnnetty myöhempään ajankohtaan - tarvitsen lepoa päivisin. 

Juuri nyt ei puutu mitään. (Paitsi unta). 

t. Haikaraemo 72 kg (höh, esikoisen kanssa paino tippui paljon nopeammin!!!!!)

tiistai, 10. joulukuu 2013

Wax on, wax off

Mikä on se suuri tapahtuma joka jännittää viimeisillään raskaana olevaa x-Haikaranpelätintä? Tapahtuma joka varmasti sattuu ja jossa levitellään alastonta alapäätä tuntemattoman ihmisen edessä? 

No sehän on "Brazilian Wax". Voi kamala, kaikkea sitä pitikin mennä tekemään. Ajattelin että voisin hemmotella (mitä ajattelinkaan?) itseäni käymällä kosmetologilla ennen synnytystä, ja saada alapää siistiksi ja "puhtaan oloiseksi" ennen synnytystä. Eipä tuo sheivaus enää oikein onnistu, kun puuttuu näköyhteys ja pelkään viilteleväni vääriä paikkoja ihan tunnustelemalla. 

Minua jännitti vähän etukäteen, mutta kosmetologi oli kyllä mukava ja yritti heittää Small-talkia jotta rentoutuisin. Hän levitti lämmintä (ei niin kuumaa että sattuisi) vahaa jäätelötikun kokoisella puupuikolla bikinialueelle, ja RÄPS AUU AUU AUU, noin 30-40 kertaa yhteensä. Siis ihan pieni alue kerrallaan, mutta aivan järkyttävä repäisevä kipu, joka lamautti hengityksen ja sai minut ihan hikiseksi. Ja minä kokeneena "munankeräilijänä" (lapsettomuushoitojen punktio) ja piikitysten kohteena (hormonipiikit) luulin että minulla olisi korkea kipukynnys. No ei ole! 

En tietenkään voi verrata tuota kipua synnytyskipuun, sillä synnytys voi kestää vaikka kuinka monta vuorokautta, ja nyt selvittiin vartissa. Mutta silti.... Se yksittäinen viiltävä repäisy vetää kyllä vertoja tujakoille supistuksille. Ja synnytyksessä on vielä se hyvä puoli, että sillä saadaan hyvää aikaan. Nyt saatiin aikaan arka ja punoittava alapää, ja puuvillaisten pikkuhousujenkin hankaus sattuu. 

En voi suositella, mutten silti mene lupaamaan ettenkö ikinä sortuisi uudestaan moiseen humputukseen. Ainakin kosmetologi lupasi että seuraavat kerrat eivät satu läheskään yhtä paljon, kun karvat ovat vielä "nuorempia". 

Mamma mia! 

t. X-Haikaranpelätin 37+4, 78 kg 

ps. Palkitsin itseni jälkeenpäin kasvohoidolla ja jalkahoidolla saman naisen luona, ja törsäsin vielä 8 kerran hedelmähappohoitoon saadakseni vanhat aknen jäljet naamasta pois. En juurikaan panosta ulkonäkööni, joten annoin kerrankin visan vinkua ihan lohdutuksena. 

sunnuntai, 8. joulukuu 2013

Likainen temppu

Viime viikonloppuna kävimme mieheni veljenpojan syntymäpäivillä. Veljen vaimo kyseli mitä teemme tyttärellemme kun lähtö synnyttämään tulee ajankohtaiseksi, ja sanoimme että vielä on vähän epävarmaa, mutta naapureita ajattelimme pyytää (meillä on hyvät ja läheiset naapurit). Kälyni sanoi että höpsis, hän voi tulla ihan hyvin, vaikka keskellä yötä. Ja me olimme kiitollisuudesta suu ammollamme ja otimme ilomielin tarjouksen vastaan. 

Tänään kälyni kuulutti Facebookissa epätoivoisena tuttavapiiristään lastenhoitoapua tulevalle viikolle, kun mieheni veli on lähdössä pidemmälle työmatkalle. Minä vastasin - tietenkin - että täällähän minä olen kotosalla ison mahani kanssa, joten mikä ettei. Mieheni veli soitti pian ja ilmoitti ilahtuneensa tarjouksestani. 

"Siis voisitko sä tosiaan auttaa meitä?" hän kysyi. "Joo tottakai", vastasin. "Joo meillä on siis tosi hurja viikko tulossa, mä lähden työmatkalle kolmeksi päiväksi. Isoäiti tulee hoitamaan tiistaina, isoisä tiistaina (ovat eronneet), ja mä tulen varmaan sitten jo torstaiksi kotiin", mieheni veli selitti. "Ai onks se tarha kiinni vai mitä?", kysyin ihmeissäni, olin luullut lastenhoitoavun olevan iltahommaa tai tarhasta viemistä/hakemista. "Eikun poika on ollut nyt viikon kipeenä, varmaan kurkkutulehdus tai jotain, korkeaa kuumetta joka tulee ja menee". Ja minä ajattelin, VOI SHIT, nyt olen jo ehtinyt mennä lupautumaan. "Veikkaatko onko se jotain tarttuvaa?", kysyin varovasti. "Ei sen pitäis olla, ei mekään olla saatu sitä. Käytiin lääkärissä perjantaina mutta ei me saatu mitään antibiootteja. Raukalla oli tänä aamuna yli 39 kuumetta. Ja me oltiin jo niin paljon viime viikolla poissa töistä että enää ei voida", hän jatkoi. Eikö tuo ollutkin vähän likainen temppu? Kysyä lastenvahdiksi, ja vasta kun on saanut lupauksen, kertoa että lapsi onkin sairas! 

Tässä tapauksessa reipas ei-nössö x-Haikaranpelätin olisi peruuttanut tarjouksensa, mutta minä vässykkä en saanut sanottua mitään. En vain jotenkin kehdannut, kun olin jo lupautunut, ja ajatuksissa pilkahti ajatus jos peruutan nyt niin tuleeko heillekin jokin este sitten kun minun pitää lähteä synnyttämään.

Mutta perse, tämä ei kyllä ole kivaa. Huomenaamulla herätän tyttäreni tuntia aiemmin kuin normaalisti (=hän on varmasti vihainen) jotta saan hänet tarhaan ennen kuin serkkupoika tuodaan kahdeksalta (tyttärelleni tulisi paha mieli jos tietäisi serkun olevan minun kanssa kotona, mutta en halua pitää tytärtäni kotona ettei sekin vaan saa tautia). Ja sitten riskeeraan sairastuvani itse vielä kurkkutulehdukseen tai johonkin muuhun korkeakuumeiseen flunssaan. Ja eikö tollasilla taudeilla olekin yleensä reilun viikon itämisaika, vielä menee lähemmäksi laskettua aikaa.

Mutta en kehtaa peruuttaa, sen verran puuttuu "palleja" tältä x-Pelättimeltä, enkä halua stressata sitä meneekö meidän synnytys-lastenhoito sivu suun jos teen heidän tilanteensa hankalaksi peruuttamalla. Eihän sen pitäisi, mutta ei niistä ikinä tiedä. 

Tarkoituksena on istuttaa tuo nelivuotias poika piirrettyjen ja iPadin ääreen, ja toivoa että hän osaa leikkiä mahdollisimman paljon omatoimisesti tai jotenkin niin että olen toisella puolella pöytää ja vaikka piirrellään. Toivottavasti ei tarvitse ottaa paljoa syliin, mutta toki aion lohduttaa jos vanhempia tulee ikävä. Ja pestä kädet sataan kertaan sen jälkeen. 

Hmph. 

t. X-Haikaranpelätin 37+2, 77 kg